United States or Liberia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Liisa. Minä olen aivan epätoivoissani, vouti, hän riemuitsee.
Kas tässä muutamia hauskoja ja kohteliaita näytteitä. Eräs runoilija vakuuttaa lähdön edellisenä päivänä, että Suomi tuskin kahteen vuosisataan on nähnyt näin harvinaista tapahtumaa, jonka tähden se nyt "ilosta hymyilee", jota vastoin "ymmärrettävä suru" valtaa koko Ruotsinmaan. Toinen vakuuttaa, että ratki riemuitsee nyt Lohja, Kokemäki, kun rannoillansa väki Sun kättäs suutelee...
Minä ajattelen mieluisasti, kuinka nämät pyhät kuolleet lepäävät häiritsemättä ja hiljaisesti siellä; kuinka heidän sielunsa ovat paratiisissa; ja heidän uskonsa riemuitsee samassa kaupungissa, joka surmasi heidät. Epäilemättä heilläkin oli huolensa, ja varmaan hekin kummastelivat, miksi pahat riemuitsevat, ja huokailivat Jumalan puoleen: "kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?"
Hän vaiti on, mut kysyen Hän minuun katsahtaapi. Ja elämäni taistelut Mä kaikki kerron hälle, Ja tarkkaan kuollut kuuntelee Ja hymyy elämälle. Hän riemuilleni riemuitsee, Ilosta silmät loistaa: Ja usein huolet synkätkin Katseensa hellä poistaa. Hän toiveistani innostuu Juur' entisellä lailla, Ja punan luulen näkeväin Kasvoilla kalvakkailla.
Nuo iloiset, pitkähäntäiset eläimet kiipeilevät pitkillä käsivarsillaan ja ajavat toisiaan näillä kapeilla käytävillä ihmeteltävällä nopeudella. Kuinka tänne kotoutunut nuoriso samalla riemuitsee!
Ja voitettu pakenee viimein, Kuin murrettu, huokaava laine, Hänt' vainoen voittaja seuraa, Kuin riehuva myrskyn kierros, Ja riemuitsee Ja houraileepi, Kosk' kunnia päällensä loistaa, Kuin kirkkaus taivasten taivaast'.
Leivo se yksinään vain riemuitsee ilmoissa, sekin pilvien takana, ja peippo päästää vaikeroivan säveleensä metsäpääronapuusta, jonka runkoon Amrei nojaa.
Askleepion miesten haastaa suon, He ei tätä juontia kiitä Mut milloin vaan ma naukun juon, Kun maalle on onnea siitä. Ja naukkupa taas, ja naukkupa taas, Se on kuin taivaan manna! Syö naurista kansa, ja onni on maass', Ja se laulavi: Hosianna! Kölnin doomi. Lokakuulla 1849. Jo tyyntyi vankka tuulispää, Ja tuli tyven kotiin kanssa; Germaania, suuri lapsi tää, Se riemuitsee taas joulukuusistansa.
Kun joku ihminen rakastaa meitä, tahtoo hän pitää meitä luonansa; iloitsee, kun hän tekee meidät onnelliseksi; riemuitsee, kun olemme onnellisia, joko hän itse saattaa meidät siksi tai ei, kun se vaan on oikea onnellisuus, semmoinen onnellisuus, josta meillä on hyvää. Mutta Jumalan rakkauden laita lienee aivan toisenlainen. Hän kieltää meitä millään lailla tulemasta liian likelle Itseään.
Oo vait! oo vait! oi satakieltä! Sä kuule kuin sen ääni soi! Myös tähti tuikkaa sulosemmin, Ja perho lentää kukkahan, Hän riemuitsee kun häneen lemmin Luo silmäns kulta laulajan. Tää laaksoss' laulaa; kaiku sieltä Nyt lehtoon leviääpi, oi! Oo vait! oo vait! oi satakieltä! Sä kuule kuin sen ääni soi! Risti vuorella.