Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. heinäkuuta 2025
Elonkoite nousee Jo hautas vierehen, Yks enkel' äkist' astuu: »Nyt nouse ilmoilleni» Ja hautakivi vierii, Koi hymyy, välkähtää Nuor' vapaus helohelma Maailmaa tervehtää. Ja kanteleet ja torvet Hänelle riemuvat, Ja silmist' ilohelmet Valuvat kirkkahat, Jo »Hosianna» kaikuu Sun kauttas, synnyinmaa. Sua, Jumal', ylistämme, Meit' tahdoit armahtaa. Hälläpyörä kevätluk. 1871. Aleksanteri Petöfi.
Niin hän uneksuu ja viimein herää Idän rannal seistes aamun Koin; Kirkastetuil kasvoilla hän nousee Unohduksen virrast viileäst. Elo hymyy niinkuin aurinkoinen Nousussansa purpuraiselt vuoteelt. Ulos astuuvi hän huoneestansa, Koska karjankellot kilisee, Käyskeleevi viljavainiolla, Joka hienos tuules lainehtii. Valmis onpi säihkyväinen vilja, Sadon lupaavi se monin kerroin.
Jos roskaväen pahimman sa nähdä tahdot, sa löydät sen rivin taajoin katuja kulkemassa ja supattamassa ja parjaamassa juur siellä, missä kaks rakastavaa ne kahleitansa raahustaa. Jo pelkkä näkemys rakkauden saa eloon kaiken alhaisen. Mutta viisas hän ikkunansa sulkee ja hymyy, kun saattue katua kulkee. Naistohtorin jälkeen ja viinurin on rakastaja naurettavin.
Päivän pilke kalvehesta keksii, Ja sen terä kastein pirskoteltu Kiiltää helmin tuhansin ja hymyy. Eipä näinä hetkin muistettukaan Katsella, kuink' impi oli kaunis, Nähtiin enkelin vaan hymyhuulin Välkkyvän, miss' äsken kasvot kukki.
Yhä kestää Irjan lempi, mutta Simo Hurtta muuttuu, entistään on hiljaisempi, harvoin enää ärjyy, suuttuu, sotii kanssa Jumalansa; hymyn joskus kumman hymyy, arvaa Irja ei, ei kansa, mitä mieless' urhon lymyy. Hiljenee myös suojat Hovin; Arnkil varpaisilla astuu, vait on, tekee työtä kovin; usein Pirkon silmä kastuu.
Alla vuoren vaeltaja seisoo, Valkeudes muotons kimmeltää, Ihastuksella hän katsahtelee Ylös säteilevään aukioon. Siellä kasvot kauniit, ihmeelliset, Juhlalliset neito nähdä saa; Kaksi silmää ihaninta loistaa Kohden nuorta naista vuoren all. Kiharat kuin loimottavat liekit Hänen ohauksil liekkuvat, Ja hän hymyy niinkuin ylkä hymyi Lempi hohtaa hänen huuliltans.
Voi, kuin loistat kaunihilla taivaallain, Elon aamutoivo, illanhuokaus vain! Maan ja taivahan Vallan unhotan, Olet yksin ihastuksein. Oi! mä tiedän vain Suovan Jumalain Kerran meidät toisillemme. Kaikki kadotkoot, Jos sä mun vaan oot, Toinen toista lemmitsemme. Pysyy lempi ja nyt hymyy kuolema, Kohtaamme, me koskaan emme eroa. Oi! mä tiedän vain Suovan Jumalain Kerran meidät toisillemme.
Isä kartanoportailtaan ilomielin maitansa katsoo, arvaa uljasta onneaan, kuulee kilkkuvat karjankellot, näkee niityt ja notkuvat pellot, aitat täydet ja ahdetut luuhat, näkee riihellä puintipuuhat. Kerskuin hän naurahtaa: vahva kuin vankka maa ja iskuilta kohtalon turvattu talo on! Mut onni, mi hymyy viittoili, ei solmijaks ole liittoin, ja äkkiä turma saa.
Hymyy Irja itseksensä: »Tääll' on lämmin, tääll' on hyvä!» Kuivaa Hurtta kyynelensä, puhkee huokaus vain syvä. Silloin kuuluu kopse tieltä, hoippuu sisään Hovin renki, huutaa: »Ryssät ryntää sieltä, vaarassa on Hurtan henki!» Miettii Hurtta hetken, mitä tehdä tilanteessa tässä. Taistellako?
Siin' asuu ylväs sielu, johon syvä niin viisaus pantiin, että totuus totta jos on, ei toinen siihen noussut tietoon. Sen soihdun loimon liki tässä näet, mi lihaan liitettynä ilmi enin on tuonut enkelien työt ja luonteet. Valossa tuossa pienemmässä hymyy se puolustaja kristillisten aikain, min oppi paljon Augustinust' auttoi.
Päivän Sana
Muut Etsivät