Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. kesäkuuta 2025
Hyvin totisina, tupakoiden, syleksien ja polviinsa nojaten istuivat ja puhelivat he ikäänkuin itsekseen. Joku kehasi: »Vielähän tästä Kenosesta muuten saa mukiin menevän miehen!» »Saahan tästä!» murahti eräs. »Saa!» jörähti toinen syläistessään. Sitten vaiettiin kunnes taas tuli harvakseen: »Sen kun panee noihin Ihalais-vainajan housuihin, niin tuleehan siitä Anna Liisalle mies.
Mutta kuitenkin, kaiketikin, eihän tuonne ole kuin tunnin matka, parin, kolmen kruunun reissu, niin arvelin, ja täydelleen rauhottaakseni omantuntoni päätin eräänä aamuna matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin, saahan tuonkin sitten kerran nähneeksi, josta on niin paljon lukenut ja kuullut.
Tahdotteko huomenna syödä päivällistä meidän luonamme veljenne, Martinovin, Petrovin ja ehkä myös Novosiltzovin kanssa? Niin, tiedän kyllä, että se on vastoin seurasääntöjä, mutta saahan matkustavaisia kohtaan olla vähän vapaampi. Muuten me aioimmekin kohta tämän näytännön jälkeen toimittaa teille meidän käyntikorttimme.
Siellä oli niin äärettömän hauskaa ... ei hän putoaisi eikä repisi hamettaan ... jos saisi edes välistä ... saahan hän kiivetä ... välistä vain ... ei kuin alimmalle oksalle...
Saahan niistä puhua, saahan sitä kaavailla, mutta hänenhän se on kuitenkin lopulta kaikki sovitettava käytäntöön.» »Se se antaa hänelle sisäistä tyydytystä, jota moni meistä voisi häneltä kadehtia.» »Mutta vielä enemmän voisimme kadehtia sitä tyydytystä, joka hänellä on omasta itsestään. Hänen koneellinen työnsä ei jäydä hänen tunne-elämäänsä, joskaan ei sitä juuri täytäkään.
Ullakin oli nyt varma, että ei Jumala välitä marjoista. Mitä hän niistä söisi, kun on omenia ja kaikkea muuta, joka on makeampaa! Ja jos Jumala haluaa, niin saahan hän metsästä vaikka kuin paljon! Hänkin oli pannut kaksi kourallista marjoja kuoppaan. Minä otan ne pois! Ulla ammensi kaksi vankkaa kourallista helmaansa ja sieppasi lisäksi puoli kourallista. Sittenkin teki vielä mieli ottaa.
Matti otti ne mukaansa iltahämärässä kun meni kauppamieheltä itsellensä kauppatavaroita ostamaan. Rahasta, joka oli hirtten kaupassa saatu, oli myös vielä jälellä 3 markkaa. Hyvin toivoi Matti saavansa irti tavaroita. Olihan sitä rahaa jo kokolailla kolmessakin markassa, hänen mielestänsä, ja sitten nuo jyvät... Saahan niillä tavaroita, että ainakin alkuun pääsee...
Kun hän sitte astui jälessä sisään, jäi hän iloisesti hämmästyneenä ovipieleen seisomaan. Takkavalkean ystävällinen tervehdys, pieni vuode, josta hänellä ei ollut aavistustakaan, sen rinnalla syliään tarjoova tuvan sohva, kahvitarjotin pöydällä hän näki ne kaikki yhdellä silmäyksellä. Mutta Olavi puuhaili vuoteen yli kumartuneena. »Saahan näitä avata?» kysyi hän irrotellen nopeasti lukkoneuloja.
Louhi, Pohjolan emäntä, sai sanoman korvihinsa Väinölän eleleväksi, Kalevalan kasvavaksi sammon saauilla muruilla, kirjokannen kappaleilla. Tuo tuota kovin kaehti. Itse aina arvelevi, minkä surman suorittaisi, kunka kuoleman kokisi tuolle Väinölän väelle, kansalle kalevalaisten. Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi: "Oi Ukko, ylijumala! Kaataos Kalevan kansa rakehilla rautaisilla, neuloilla teräsnenillä! Tahikka tauilla tapata, surmoa suku katala, miehet pitkille pihoille, naiset läävän lattioille!" Tyttö oli Tuonelan sokea, Loviatar, vaimo vanha, pahin Tuonen tyttäriä, ilke'in manattaria, alku kaikille pahoille, tuhansille turmioille. Sill' oli muoto mustanlainen, iho inhon-karvallinen. Tuopa musta Tuonen tyttö, ulappalan umpisilmä, teki tielle vuotehensa, pahnansa pahalle maalle. Selin tuulehen makasi, kaltoin säähän karkeahan, perin viimahan viluhun, kohin päivänkoittehesen. Tuli suuri tuulen puuska, iästä iso vihuri, tuuli tuhman raskahaksi, kostutti kohulliseksi aholla vesattomalla, maalla mättähättömällä. Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata; kantoi kuuta kaksi, kolme, neljännenki, viiennenki, kuuta seitsemän, kaheksan, ympäri yheksän kuuta, vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenettä. Yheksännen kuun lopulla, kuun alulla kymmenennen kohtu kääntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi; eikä synny syntyminen, luovu luomaiset sikiöt. Siirrälti sijan aloa, paneutti toisen paikan. Meni portto poikimahan, tulen lautta lapsimahan kahen kallion välihin, viien vuoren viukelohon: eipä tuolla synty synny, luovu luomainen sikiö. Etsi synnytössijoa, vatsansa vajennusmaata heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä: ei siellä sijoa saanut, vajennusta vatsallensa. Synnytteli poikiansa, vajenteli vatsoansa kuohussa tulisen kosken, ve'en vankan vääntehessä, alla kolmen kosken koprun, alla äyrähän yheksän; vaan ei vielä synty synny, kehnon kohtu ei kevene. Alkoi itkeä iletys, parkua paha kuvatus. Ei tieä, mihin menisi, kunne kulkea pitäisi vatsansa vajentamahan, poikiansa poikimahan. Puhui pilvestä Jumala, lausui Luoja taivahalta: "Tuoll' on suolla kolmisoppi rannalla meryttä vasten, pimeässä Pohjolassa, sangassa Sariolassa. Mene sinne poikimahan, kohtusi keventämähän! Siellä silma tarvitahan, väkeäsi vuotetahan." Tuopa musta Tuonen tyttö, ilkeä Manalan impi, tuli Pohjolan tuville, Sariolan saunan maille latomahan lapsiansa, saamahan sikiöitänsä. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, vei tuon saunahan saloa, kylin kylpyhuonehesen, kyläkunnan kuulematta, sanan saamatta kylähän. Lämmitti saloa saunan, rikenehen riuahutti; oluella ukset voiti, kasti kaljalla saranat, jottei ukset ulvonunna, saranat narahtanunna. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Kave eukko, luonnon tyttö, kave kultainen, korea, jok' olet vanhin vaimoloita, ensin emä itselöitä! Juokse polvesta merehen, vyö lapasta lainehesen, ota kiiskiltä kinoa, matehelta nuljaskata, jolla voiat luun lomia, sivelet sivuja myöten, päästät piian pintehistä, vaimon vatsanvääntehistä, tästä tuskasta kovasta, vatsantyöstä vaikeasta! "Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko, ylijumala, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! Tääll' on piika pintehessä, vaimo vatsanvääntehessä saunassa savun seassa, kylän kylpyhuonehessa. "Ota kultainen kurikka kätehesi oikeahan! Sillä haittoja hajota, pihtipuoliset porota, lukot Luojan lonkahuta, takasalvat poikki taita mennä suuren, mennä pienen, kulkea vähäväkisen!" Siinä tuo paha pahennus, Tuonen tyttö umpisilmä jopa vatsansa vajenti, latoi lapsensa vihaiset alla vaipan vaskikirjan, alla uutimen utuisen. Teki poikoa yheksän yhtenä kesäisnä yönä, yhen löylyn lyötävillä, yhen saunan saatavilla, yhestä vatsan väestä, kohuntäyestä kovasta. Nimitteli poikiansa, laaitteli lapsiansa, kuin kuki tekemiänsä, itse ilmi luomiansa: minkä pisti pistokseksi, kunka änkäsi ähyksi, minkä laati luuvaloksi, kunka riieksi risasi; minkä painoi paiseheksi, kunka ruohutti ruveksi, minkä syöjäksi sysäsi, kunka ruhtosi rutoksi. Jäi yksi nimittämättä, poika pahnan-pohjimmainen. Senpä sitte käski tuonne, työnti velhoiksi vesille, noi'iksi noroperille, katehiksi kaikin paikoin. Louhi, Pohjolan emäntä, muut on käski käyä tuonne nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.
Herman, ajattele toki, että meidän kaikkien pitäisi pyrkimän yhden Isän lapsiksi.» Tähän asti paroni luki tädin kuullen, mutta hänen äänensä rupesi värähtämään, ja hän luki lopun hiljaa. Sitte hän mietti kauan itseksensä ja sanoi vihdoin: »Noh, koska tämä nyt näin on tapahtunut, saahan niin olla, mutta sekä kotiväelle että vieraille on paras sanoa paronittaren lähteneen Tukholmaan ymmärrättekö?»
Päivän Sana
Muut Etsivät