United States or Eritrea ? Vote for the TOP Country of the Week !
Yli virtain hän rientää ja vuorten, Lepo löydy ei missäkään. Ei lepoon yö häntä vietä, Ei helle auringonkaan. Hän rientää eellehen tietä, Kuin mieletön raivossaan. Eikö viihdytä unonen kallis? Eikö rauhoitu onneton? Ei virkansa sitä sallis, Sillä posteljuuni hän on. Koditon vapaus. Tänne rientäin joutukaatte Kaikki vapaamieliset; Orjina kyll' olla saatte, Pois nyt orjuus, kahlehet!
Kun on tahtoa työhön ja toimintaan, Kun on toivoa, uskallusta! Kun on uskoa oikean voittohon, Ajatukset kun nuorilla suuret on! Sen vuoks ei nuoriso laimeta saa; Ei laimeta, veltostua! Sen rientää täytyvi eellehen vaan, Ei mieleltä vanhentua! Sen tunnussana on valistus, Ja veljeys, hengen vapaus.
Hän korkeana nousi pimeessä nurkassaan, viel' oli köyrynäkin hän kookas varreltaan; mut muuttunut hän oli täll' erää paljonkin, soturiryhti jalo ukossa nähtihin. Hän ruoturina muuten eleli vanhoillaan; sodista muinaisista jäi saaliiks arvet vaan; koditta käytyänsä mont' aikaa eellehen, hän Röikön torppaan viimein pääs' Alavutehen.
Näithän, tähti, Herran Lapsosenakin, Pienihän oli kerran Vapahtajakin. Loistit kirkkahasti Silloin seimehen, Loistat siitä asti Aina eellehen. Oi, sä ilon suoja, Joulu herttainen, Rauhan, riemun tuoja, Talven kukkainen! Polvillas sa meitä Hypittelet vaan, Kutsut enkeleitä Joukkoon laulamaan. Enkel'-ääniin liittää Lapset äänens' saa, Kaikki hyvät kiittää Herraa Jumalaa.
Eessänsä näkevät kuninkaan ja hengessä kuningattarenkin. Taivasta yhtyvät rukoilemaan he onneksi kumpaisenkin. Matka käy sankarin Huittisiin ja eellehen Paskilahan. Niinisalo jää taakse niin, ja Kyröhön saavutahan. Metsä saa hetkeksi AADOLFIN, ja sitten on Vaasan vuoro. Kaikuvi saakka pilvihin ilohuutoina kansan kuoro. Mutta koska lukija lienee saanut jo tarpeeksi, lopetamme toistaiseksi tähän.
Luoja antoi tulla kiusausten: Haaskoi halla monen vuoden viljan, Rutto raasti osan raavahia, Hevosia kaatui "ase kaulas", Velkaa täytyi tehdä toistaiseksi. Yhä eellehen nuo ajat kesti, Velkojasta tuli vainolainen Myytti talon kiluin kaluinensa. Palkkalaiset elantota etsii Luota muiden talon haltijoitten.
Niin on merten lahdelmilla suomalainen sointusuus, Järvillämme saarisilla läikyn, loiston mahtavuus; Täällä meidän valjokansa työskentelee uutteraan, Milloin muokkaa peltojansa, milloin laskee verkkojaan. Laivat kiitää lainehissa omat konnut kierrellen, Venheet, purret lahdelmilla ketterästi eellehen.
»Voi, kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!» Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski se kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Vilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.
Otin tuosta ma opikseni, pidän vahtia ovellain. Jos ken kääntyy portilleni, ma huudan: »Käy eellehen vain! Olet narri, en narreja siedä!» Hän minulle virnistää: »Sinä senkin! Huutia tiedä! Mikä niin sua pöyhistää? Me kuljemme toreja, teitä, me yhdessä iloitaan ja harvoin kenkään meitä on moittinut milloinkaan.
Mun leikkisiskoni, vieläkin sinä voitko kesään luottaa ja jos pettää ensi suvikin yhä suvesta suveen vuottaa? On avaruuden ääret rajaa vailla ja sakeat on sumut tähtivyön. Niin harvoin tapaa avaruuden mailla kaks koditonta kiertolaista yön. He kerran kohtasivat vuotten päästä, ois samat unet vieneet yhtehen, mut kuin ois sydämensä ollut jäästä, niin kylminä he kulki eellehen.