United States or South Africa ? Vote for the TOP Country of the Week !
Eikö rouva Griebel ollut kertonut, että kotiopettaja oli yhtäläinen humalaseiväs kuin vieras piikakin? Hän se kai oli, korkeavartaloinen solakka nainen komeassa hyvin tehdyssä vienoin laskoksin riippuvassa tummassa puvussa harmaa olkiharso pienestä, valkoisesta olkihatusta ja oli ikäänkuin tomuinen hämmähäkin verkko hänen kasvoillansa.
Peisistratus, nuo käsivarret kosta herjaiset, jotka tytärtämme kauloi.» Ja valtias noin lempeästi vastas hänelle kasvoin hiljaisin ja vienoin: »Mit' teemme sille siis, ken vihaa meitä, jos tuomitsemme sen, ken meitä lempii?» Näin sitten kansaa vihan-villitsemää kivittämässä nuorukaista, huutain kovasti toisilleen: »Hänt' iske, iske!»
Anja Jaakon povella kuin kuollut joutsen makaa. »Mun on vilu», virkahtaa nyt Anja vienoin äänin, katsoin ylös kantajaan, »ja pahoin riippuu pääni». Sade suhuu taivahalta, märkä metsä huokaa Jaakko seisahtaa kuin kivi, lausuu: »Anteeks suokaa!» Huudot yössä kaikuvat: »Halloo! Täss' ovat jäljet. Tännepäin! Nyt murhamiest' ei auta armot, eljet!»
Hän muiden kanssa liittyi karkelohon ja kipinöitä nopsemmin he multa äkisti peittyi välimatkan taakse. Epäilin, itsekseni tuumin: »Virkan, tuon virkan kuulla valtiattareni, mi juomin vienoin sammuttaa tään janon.» Mut kunnioitus, joka täyttää minut, kun kuulen vain ma äänet B ja ice pään multa painoi niinkuin nukkuvalta.
Hänen kasvoissaan ilmestyi suuri naisellinen puhtaus ja hellyys ynnä vienoin herkkätunteisuus; ja noissa hänen mustissa silmissään asui semmoinen rakkauden ja alttiiksi-annon voima, joka kerran viritettynä saatti vastustaa kaikkia ja kaikkia kärsiä.
Ei, käheä on orjuus, ei, ei tohdi Se ääneen haastaa, Kaiuttaren luolan Tuhoisin muuten ja sen kuulaan äänen Omaani käheämmäks saattaisin Yhäti huutamalla Romeon nimen. Se sieluni mun nimeäni huutaa. Hopeiselt' yössä helkkää lemmen ääni, Kuin vienoin soitto kuuntelijan korvaan. JULIA. Romeo! ROMEO. Mitä, kulta? JULIA. Kuinka varhain Lähetän sanan? ROMEO. Yhdeksältä. JULIA. Kyllä.
Poskilla on puna hienoin, silmäss' säihkyy hohtein vienoin kyynel kuulakas: »Onniko vai tuska toi sen?» syliins' saaden puolisoisen, hiljaa hältä kysyy valtijas. »Auvoni!» hän huokas haastain, »lapsuuspäiväin mielimaastain viel' on muistossain impi-ystävä, mi kukkaan hetkeks puhkes, häipyi hukkaan; *Serbian ruusuks* sanottiin hän vain.
Sa mulle virkoit vienoin äänin silloin: »Ah, Catharina, olen onneton, mua lemmit, luulen, mutta virka, milloin voin kotiin viedä moisen morsion!» Sua uskon, armas mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin tuoksuu kukat kuudan-illoin, tai kielet helää kaukokantelon.
Jo linnan pylvässaliin käy esiin laulajat; kuningas puolisoineen siell' loistossa istuvat; kuningas hurjan kaunis, kuin talven loimuyö, kuningatar niin kalvas, kuin vienoin kuudanvyö. Jo vanhus kieliin koski, jo harppu huminoi, ja yhä valtavammin sen ihmesoinnut soi; ään' nuorukaisen helkkyi niin taivaan-heleään, soi ukon laulu säästäin, kuin juhlaurkuin ään'.
Kuuhut halki usva-yön, kutoo kumman helmivyön, noin läpi mieleni utuisen kudot, neiti, kummat sillat, sillat maasta taivahalle. Kiitos, kiitos kirkkahalle yön valjun valostajalle! Virkkaa neiti vienoin äänin: »Utu on enne aamun koiton. Koska päällä metsän puiden väikkyvät punaiset hunnut, silloin mieles kuu katoopi osahansa onnellisna.» Noin ällös sanele, neiti!