United States or Finland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vaan jalo eipä Akhilleus sääli akhaijeja laisinkaan, ei surkua tunne. 665 Vartoeleeko hän, kunnes on laivat valkamarantaan, turhaan varjelemamme, jo polttanut valkea tuima, itse me kaatunehet joka mies? Eip' entisen lainen nyt jäsenissäni näiss' asu jännervoima ja norjuus.
Ympäri muurin miest' ajetaan, johon mielistyin, ja mun rintani täynn' on surkua Hektorin vuoksi, jok' uhrannut häränreidet Idan rotkokkaan laell' on monet mulle ja myöskin linnass' Ilionin. Hänt' aimo Akhilleus vainoo, kiitäen kiiruhtaa Priamon nyt muureja kiertäin.
Virkki ja vaunuiltaan tamineissaan karkasi maahan. Tuon näki Patroklos, päin vaunuiltaan heti syöksyin. Niinkuin kotkaa kaks nokin käyrin, koukerokynsin 428 tunturin harjall' ottelemaan kovin kiljuen yltyy, noinpa nyt kiljuen karkasi myös päin urhoa urho. Tuon, sydän surkua täynnä, jo huomasi Zeus Kronossynty, virkkoi Hereä näin, sisar-puolisoaan, puhutellen: "Voi, kova kohtalo!
Wigeliuksen esitys tarkoitti todistaa sitä, miten tuo kauhistava noituus, Jumala paratkoon! näinä pahoina aikoina oli niin nopeasti lisääntynyt, ettei enää ilman sääliä ja surkua voinut nähdä, kuinka monet lunastetut sielut saatanan viekkauden kautta olivat iankaikkiseen kadotukseen joutuneet.
Siitä surusta oli siis päästy ja tuntui kaikista keventyneelle mieli. Mutta huoleksi kävi taas Vimparin joukon sääliä ja surkua herättävä elämä. »Eikö voi se Aappo mitenkään auttaa ja huolehtia heitä?» sanoi Liisa kuultuaan Elsan kertovan heidän elämästään.
Ei ollut mitään surkua, ei mitään armoa, et mitään kunnollisen käytöksen tuntoa edes käsityksenäkään semmoisessa kansassa, joka näin julkeni suostua siihen, että taisteloon asetettiin vastakkain mies, joka oli väsynyt kahdesta mitä ankarimmasta ottelusta, ja mies, joka oli aivan veres. Voivuksissaan Britannialainen nousi hitaasti ja tarttui verkkoon ja kolmikärkeen.
Tästäpä syystä minussa ei mitään surkua noussut, niinkuin sopisi luulla tapahtuvaksi tämmöisessä surun tilassa; eikä toiselta puolen mitään mielihyvää, vaikkapa tapamme mukaan olimme filosofiallisiin kysymyksiin ryhtyneet – sillä tätä laatua oli, näet, puheemme – vaan minua vallitsi kerrassaan kummallinen ja outo tunne, johon yhtyi sekä mielihyvää että myöskin mielipahaa, ajatellessani, että tämmöinen mies pian oli eroava.
Surkua tuntien tuon helo-olka jo huomasi Here, noin sanat siivekkäät heti virkkoi kuulla Athenen: "Voi, tytär aigiinkantaja-Zeun, siis emmekö lainkaan auta jo vihdoin ees, kadon alla kun kaikk' on akhaijit? Siis periturman tuo kovan onnen kukkurapääksi vain uron yhden vimma! Jo raivoo hurjana ratki tuo Priamon vesa Hektor, ei tuhotöill' ole määrää!" 356
Ravintoloissa, juotaessa punssimaljoja keisari Vilhelmille, hän vannoi ja vakuutteli, että Suomen pojat olivat valloittaneet sen tai sen kukkulan ranskalaisilta, lepakkomiehiltä, ja englantilaisilta, väkäleuoilta, valloittaneet aivan yksin. Sillä niistä pojista, kotimaassaan joskus ennen afäärinsä esimerkiksi fuskanneista, oli Saksassa tehty oikeita miehiä, ei surkua sodan vaivoissa koskaan.