United States or Bouvet Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Elämän peloittavin puoli onkin juuri se, että paha tunkeutuu kaikkialle, yksinpä jaloimpiinkin harrastuksiin, ja sitä emme voi auttaa. Mutta palataksemme puheemme alkuun, myöskin teaatterin jaloa tarkoitusta pyrkii saastuttamaan tuo sama turmiota tuottava voima. Se vaikuttaa jossain määrin turmelevasti yleisöön, mutta sitäkin enemmin itse taiteen harjoittajiin.
Kaikista näytti hän kuin mitan ottavan katseillaan. Minä vaan ajattelin: katsele vaan mitä katselet. Ei suinkaan minusta silmä osaa ota, eikähän tässä nyt ole tyhjä edessäsikään. Jopa kiersi puheemme siihen sopukkaan, että tunsin paraan tilaisuuden olevan tarttua pääasiaan. Sanoin suulla julkealla asiani ja kysyin: »Mitä arvelette puolestanne?» Pilveen meni ukon naamalauta.
Jos olette huomannut minut suoraksi, avomieliseksi, rehelliseksi, kaiken teeskentelemisen vihaajaksi keneltä olen minä saanut ne avut, ellen häneltä! Hän on minulle opettanut, että meidän puheemme on oleva: niin, niin ja ei, ei; sen on hän erimerkillään opettanut!
Tästäpä syystä minussa ei mitään surkua noussut, niinkuin sopisi luulla tapahtuvaksi tämmöisessä surun tilassa; eikä toiselta puolen mitään mielihyvää, vaikkapa tapamme mukaan olimme filosofiallisiin kysymyksiin ryhtyneet – sillä tätä laatua oli, näet, puheemme – vaan minua vallitsi kerrassaan kummallinen ja outo tunne, johon yhtyi sekä mielihyvää että myöskin mielipahaa, ajatellessani, että tämmöinen mies pian oli eroava.
Mitään pahaa ei hänelle tapahtunut; päinvastoin tuotti kieltäminen kaikkine vastenmielisine kauhuineen hänelle hyötyä, sillä kaikki, mitä ikänänsä tapahtuu, kaikki puheemme ja työmme, tuottavat, herkällä vaa'alla punnittuna, meille aina joko voittoa tai tappiota. Ja Pietarin voitto oli siinä, että hän kadotti oman itsensä, siten pelastaen elämänsä.
"Yltäkyllin välttämättömältä," sanoi Simmias, "näyttää minusta, Sokrates, tämän asian laita, ja kauniinpa päätteen onkin puheemme siinä saavuttanut, että sielumme, ennen syntyämme, on samankaltaisesti olemassa, kuin tuokin olemus, josta nyt puhut.
"Jäipä puheemme taanoin kesken. Suritko kauan äitiäsi?" "Itkin ensin monta päivää, mutta sitten muistin sen virren, mitä äiti vainaja niin mielellään aina oli laulanut, ja sitten en itkenyt enää." "Mikä se oli?" "Olipahan vaan Virsikirjasta virsi semmoinen." "Laulas, tyttöni, se." Tyttö katsahti minuun, arveli vähän ja lauloi sitten: "Hän tietää oikean avun-ajan, Hän toimittaa kaikk' parahin."
Se kertokaa, ja lisäks: Venetialaist' Aleppossa kun kerran Löi häijy, käärelakki turkkilainen Ja valtakuntaa herjas, silloin iskin Tuot' ympär'leikattua koiraa kurkkuun Ja tapoin hänet näin! LODOVICO. Verinen loppu! GRATIANO. Puheemme kaikk' on turhat. Suuta annoin, Kun sulta hengen vein; nyt itseltäin Ma hengen vien, suun-antoon kuollen näin!
Minä tiedän sen, ettei nuotti ole oikia, enkä kuitenkaan voi sitä muuksi muuttaa: siinä on jotain niin kuikuttavaa, jotain niin karkeaa, yksitoikkoista, ikäänkuin kuulisi kuuromykän puhuvan: sehän kyllä kuuluu melkein niin, kuin meidänkin puheemme, mutta se ei sentään ole samaa. Jospa minä vaan saisin nuotista kiini! Minä sen tunnen, minä sen kuulen, mutta en saa sitä kiini!"
»Niin, vaan muistakaa kuitenkin, korkea herra», jatkoi Anderson, »että sen, joka tahtoo skorppionin puremaa parantaa, pitää haavan päälle litistää toinen skorppioni. Mutta hiljaa; meidän puheemme voisi kuulua muiden korviin.»