United States or Northern Mariana Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tuli kummitus tuosta hulluksi aivan, hän kalisti harvoja hampaitaan, näki toisen hän vieläkin suuremman vaivan, rupes riivattu tuossa hän tanhuamaan, hän heitti säärtä ja sitten toista ja, kumpikin ne oli reumaattiset, se vast' oli vilskettä aikamoista, kovin puuskutti putkensa pneumaattiset, luut kalisi, löi nivel niveltä vasten, yli tuolinkin karmin hän säärensä sai, yli pöytien, hyllyjen arvokasten, yli tolppojen, saksienkin, huihai!
Syys=illan helmass' istuskellen poika pienoinen Puun kellastuneen alla leikitseepi, Ja kuunteleepi kahinata kuivain lehtien, Ja taivaan kynttilöitä katseleepi. Mut kun hän siinä istui ja taivaast' uneksui, Niin syksy=yössä lehto se yhä tummentui, Mut metsä se niin raskahasti huokaa. Ja pieni poika kuunteli ja mieli synkistyi, Ja juoksemaan hän rupes tanhualla.
Mataleena neito nuori Rupes vasta itkemähän, Itki vettä kiulun täysi, Kiesuksen jalat pesevi, Hiuksillansa kuivoavi: "Itsepä lienet Herra Kiesus, Kun mun elkeni sanelit! Pane minua Herra Kiesus, Pane minua, minnes tahot, Soihin, maihin portahiksi, Porttojen polettavaksi, Jaloin päällä käytäväksi!
Mataleena neito nuori Rupes vasta itkemähän, Itki vettä kiulun täysi, Jesuksen jalat pesevi, Hiuksillansa kuivoavi: »Itsepä lienet herra Jesus, Kun mun elkeni sanelit! Pane minua herra Jesus, Pane minua, minnes tahdot, Soihin, maihin portahiksi, Porttojen polettavaksi, Jaloin päällä käytäväksi!
Kumminkin ennen pitkää rupes ukkoa itseänsä huvittamaan hevosen ajanta, hän kun ei luunsäryltänsä oikein voinut aina istuntatyötä tehdä. Hän toimitti Taavetin tekemään satulamaakarin työtä ja poika tekikin köykäsemmät työt niin, ettei isän osaksi jäänyt muuta kuin kaikkein raskaimmat, joihin ei Taavetin voimat vielä riittäneet.
He hautasivat multaan Vapautes, synnyinmaan', Vaatettas keskenään he Jo rupes jakamaan Ja etikkaa he antoi Sun juodas, asetit Sun hautas viereen vahdit: Näin rauhass' uneksit. Ja lapses kaukaa tuota Katsoivat tuskaillen, Ei ääneensä he käydä Rohjenneet haudallen, Sill' lukko vahva pantu Sen eteen oli nyt, Ja yö se oli synkkä Ei tähtä näkynyt. Kah!
Foibon vaan hän lemmikikseen otti, Rupes puhdasna ja uskollisna Nyktoslaakson kukkain vaalijaksi. Aamuin, illoin, joskus kaiken päivää Kukkain kesken liikkui hän kuin sisko Vanhemp', yhtä tuttava ja hellä, Hoiti, istutti ja kasti niitä.
André tunsi hänet jälleen sen puoliks pois-pyyhkiyntyneen valokuvan mukaan, jot' isänsä oli hänelle näyttänyt; osoittihan tämä hänen juuri omia kasvojansa! Ja vaikkapa koko maailma tahtois todistaa, ett'ei se ollut hän, olis ääni hänen sydämessään kuitenkin sanonut: "sinun äitis oli hän!" Oliko tämä veren ääni? Kiirein askelin kiiti André eteenpäin, hän yht'äkkiä rupes pelkäämään omaa luontoansa.
Rupes estähän emäntä: »Kosk' on herja herjennynnä, Naaraskissa naukumasta, Niin nyljen nahattomaksi, Siitäpä tulisi sievät, Turkin puuhkat pulskiammat.»
Ojensin käden silloin, oksan otin isosta piikkipensahasta; runko rupes huutamaan: »Mua miksi viillät?» Ja oksa peittyin vereen ruskeahan, taas huusi: »Miksi leikkelet sa mua? Oletko kadottanut kaiken säälin? Inehmot oltiin, pensahiksi tultiin; kätesi olla sopis laupiaampi, vaikk' oltais sieluja me käärmehien.»