United States or Guatemala ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja nyt Unkarin taivahan auki Näki maa hänen silmissään, Ja tukka kuin Tokain tarhat Yli varjosi ylpeän pään. Kevyt Elben aaltonen läikkyy, Soma vartalo heilahtaa, Vene seisoo: Unkarin ylväs Myös rantahan astahtaa. Väki tulvii, tyttönen väistyy. Mihin? Suurehen maailmaan. Yhä siellä hän rintoja hurmaa, Kuin viinikin Unkarinmaan. Elbellä 26/7
Aaltonen, oi, aaltonen, Kohden rantaa vyöryen Riennät, konsa vaahtopäisnä, Konsa hiljaa vieriväisnä. Aaltonen, oi, aaltonen, Laisesi on ihminen: Kohden rantaa hän myös hän Rientää virrass' elämän, Konsa innoin hyrskyellen, Konsa hiljaa, huo'ahdellen... Aaltonen, oi, aaltonen, Laisesi on ihminen! Kysyin kukalta: kukkanen, Miks olet kaunis noin miksi?
Kapteeni ei sanonut toviin aikaan mitään, seisoi vaan ovenraossa, pitäen toisella kädellänsä kiinni ovenlaidasta ja toisella pieluksesta; näytti siltä kuin hän olisi taistellut jotakin sisällistä taistelua. "Oletko sinä setä Aaltonen?" kysyi pikku Helmi yht'äkkiä "Olen, lapsi", sanoi kapteeni, ikäänkuin havahtuen.
Omaa huolimattomuuttaan ja velttouttaan piti hän onnettomuuden syynä, ja kovasti katui hän, kun ei ollut katsonut lapsen perään, ettei hän olisi päässyt juoksemaan tuohon kovan-onnen porstuaan. "Täälläpä sinun huoneessasi, setä Aaltonen, nyt vasta pimeä on", sanoi Helmi heti huoneesen tultuansa.
Ailin unet Kaarlo Albert Heikel Merikö aava vaiko metsälampi? IV. Aatteiden piiriä Sydän ja järki Jos taistella et sais Rohkeasti aalloillen! Murheelle Tiedätkö? Sa näitkö tuoll' ulkona luonnossa? Nuo tuolla, nämä täällä Hiljaa Mihin onneni rakennan? Kuolo ja kukat Kuilun partahalla Toinille Aaltonen, oi aaltonen Kysyin kukalta Kukan oikeus
"Tehdään niin, rakas lapseni; tästäpuoleen rukoilemme aina setä Aaltosenkin puolesta", sanoi äiti. Se oli eräänä pyhänä edellä puolen päivän, kun pikku Helmi, ensin kartanolla juoksenneltuaan ikänsä ja aikansa, kapusi Aaltosen portaita ylös. Päästyänsä eteiseen, rupesi hän kolkuttamaan suljettua ovea minkä voi, samassa hokien: "Setä Aaltonen! Avaa Helmille ovi!"
Olemme aamun sukua Ja uuden ajan vahtia, Mi läpi yön ja kuoleman Vaan syöksee innossaan; Ja valtamme on rajaton, Sill' toivon maa se meidän on, Ja meidän on tuo vastaisuus Ja myös sen kaunoisuus. Ja maamme, valon morsian, Saa suuruuden ja kunnian; Me itse kuolkaamm' unheesen, Kun järven aaltonen; Sill' varjot täältä häviää, Vaan henki pysyy jäljellä; Niin vartijat myös pysyvi, Kun valon voimaki.
Säteitänsä kultakehrä Päivän valaa; aaltonen Meren kirkas kirkkautta Taivon katsoo: tuulonen Tuutii lepoon ruohot rannan; Kukat päänsä kallistaa Maahan: Eivät silmään valon Uskalla he katsahtaa. Kaikkiall' on liikuntoa, Hauskuutta ja elämää. Mutta tuolla kalmistossa Sielläpä on ikävää. Pappi seisoo, puhuu, viimein Siunaa äsken Tuonelaan Muuttanutta pienokaista, Sitten hauta suljetaan.
Nurmell' on jo nukka Päällä kaunis peittehensä, Peittehellä päivän immet, Aurinkoisen armahaiset, Kukat kaikilla keoilla, Lehti täysi jo lehoissa. Jopa lammin lämmin laine Likistävi rantoansa, Iltavirttä veisoavi, Kullallensa kuiskuttavi, Kunne' kulta nukkunevi, Kaunis maa makaelevi, Kunne' itsekin ihana Armas aaltonen nukahti, Kullan vierehen väsähti.
Virsikirja oli hänen mielikirjansa, sillä äiti usein luki sitä lastensa kanssa. Eräänä kertana kysyi Helmi äidiltänsä: "Kuka tuolla toisessa huoneessa asuu ... tuolla, tuolla meidän makuukamarin sivulla?" "Siellä asuu herra Aaltonen", vastasi äiti. "Joko hän on kauvankin siinä asunut?" "Hän on asunut siinä aina.