United States or Marshall Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !


Kun oli soitto suorittuna, vaka vanha Väinämöinen käski nuoren, käski vanhan soittamahan sormillansa tuota ruotaista rojua, kalanluista kanteletta. Soitti nuoret, soitti vanhat, soitti keskikertaisetki, ei ilo ilolle noussut, soitto soitollen ylennyt.

Vaka vanha Väinämöinen tuop' on tuohon vastaeli: "Siksi neittä korjahani, tyttöä rekoseheni: mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi, joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi noilla Väinölän tiloilla, Kalevalan kartanoilla."

Luopi lumpehet kokohon, haravoipi rannan raiskat, ruoposteli ruo'on ruutut, ruo'on ruutut, kaislan kaitut, joka hauanki harasi, karit kaikki karhieli: eipä saanut, ei tavannut hauinluista soittoansa, ikimennyttä iloa, kaonnutta kanteloa. Vaka vanha Väinämöinen astuvi kohen kotia alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin.

Vaka vanha Väinämöinen arveli, ajattelihe mennä neittä kosjomahan, päätä kassa katsomahan pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta, Pohjan kuulua tytärtä, Pohjan mointa morsianta. Pani haahen haljakkahan, punaisehen pursipuolen, kokat kullalla kuvasi, hopealla holvaeli.

Nyt se lokkina lojuvi, kajavana kaakahtavi, kiljuvi vesikivillä, kariloilla kaljahuvi." Yhdeksäsneljättä runo Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ohoh seppo Ilmarinen! Lähtekämme Pohjolahan hyvän sammon saa'antahan, kirjokannen katsantahan!" Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei ole sampo saatavana, kirjokansi tuotavana pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta!

Seppo airoilla asuvi; vaka vanha Väinämöinen itse on nuotan nostajana, lankapaulan lappajana. Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo nyt on kalainen karja tämän nuotan nostimilla, satalauan laskimilla." Siitä nuotta nostetahan, puretahan, puistetahan venehesen Väinämöisen: saa'ahan kalainen karhi, kut' oli vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna.

Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Kuusta on sanomat kummat, päivästä iki-imehet. Minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?" Pohjan poikaset sanovi, paha parvi lausueli: "Tuonne teiltä päivä päätyi, päivä päätyi, kuu katosi kirjarintahan kivehen, rautaisehen kalliohon. Sielt' ei pääse päästämättä, selviä selittämättä."

Sanan virkkoi, noin nimesi: "Luulin kukkuvan käkösen, lempilinnun laulelevan; ei käki kukahakana, lempilintu laulakana: tääll' on koirani komehin, otukseni oivallisin otsosen tuvan ovella, miehen kaunon kartanolla!" Vaka vanha Väinämöinen siinä otsosen tapasi; säteriset sängyt kaati, sijat kultaiset kumosi.

Jo oli sanoma saatu, viety viesti tuonnemmaksi neien nuoren nukkumasta, kaunihin katoamasta. Vaka vanha Väinämöinen, tuo tuosta pahoin pahastui: itki illat, itki aamut, yöhyet enemmin itki, kun oli kaunis kaatununna, neitonen nukahtanunna, mennyt lietohon merehen, alle aaltojen syvien. Astui huollen, huokaellen, syämellä synkeällä rannalle meren sinisen. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Sano nyt, Untamo, unesi, maku'usi, maan venyjä: missä Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi?" Sanoipa Untamo unensa, maku'unsa maan venyjä: "Tuolla Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi. Nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen alla aaltojen syvien, päällä mustien mutien. "Siellä Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi pikkuisessa pirttisessä, kamarissa kaitaisessa, kiven kirjavan kylessä, paaen paksun kainalossa." Siitä vanha Väinämöinen vetihe venesijoille. Silmeävi siimojansa, katselevi onkiansa; otti ongen taskuhunsa, väkärauan väskyhynsä. Soutoa melastelevi, päähän saaren saauttavi, nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen. Siin' oli ongella olija, aina siimalla asuja, käeksellä kääntelijä. Laski launihin merelle, ongitteli, orhitteli: vapa vaskinen vapisi, hope'inen siima siukui, nuora kultainen kulisi. Jo päivänä muutamana, huomenna moniahana kala otti onkehensa, taimen takrarautahansa. Sen veti venosehensa, talui talkapohjahansa. Katselevi, kääntelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Onp' on tuo kala kalanen, kun en tuota tunnekana! Sileähk' on siikaseksi, kuleahka kuujaseksi, haleahka haukiseksi, evätöin emäkalaksi; ihala imehnoksiki, päärivatoin neitoseksi, vyötöin veen on tyttöseksi, korvitoin kotikanaksi: luopuisin meriloheksi, syvän aallon ahveneksi." Vyöll' on veitsi Väinämöisen, pää hopea huotrasessa. Veti veitsen viereltänsä, huotrastansa pää hopean kalan palstoin pannaksensa, lohen leikkaellaksensa aamuisiksi atrioiksi, murkinaisiksi muruiksi, lohisiksi lounahiksi, iltaruoiksi isoiksi. Alkoi lohta leikkaella, veitsen viilteä kaloa: lohi loimahti merehen, kala kirjo kimmeltihe pohjasta punaisen purren, venehestä Väinämöisen.

Hyvä siin' on ollaksesi, armas aikaellaksesi kuuluvilla karjan kellon, luona tiukujen tirinän." Vaka vanha Väinämöinen jo tuli kotihin tuolta. Väki nuori noin sanovi, kansa kaunis lausutteli: "Minne saatit saalihisi, kunne ennätit eräsi? Lienet jäälle jättänynnä, uhkuhun upottanunna, suomutihin sortanunna, kaivanunna kankahasen."