Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 9. heinäkuuta 2025
Niin joko laululle lähemmä, Töille virtten työntelemmä, Yhtehen yhyttyämme, Kahta'alta käytyämme; Laulaen sanat paremmat, Virret soittaen somemmat. Lähtiessä laulamahan, Saahessa sanelemahan, Istumma ilokivelle, Laulupaaelle panemma, Kiven kirjavan selälle, Paaen paksun pallialle.
Se siihen sike'in nukkui, vaipui maata vatsallehen kirjavan kiven selälle, paaen paksun pallealle. Siinä vanha Väinämöinen soitti päivän, soitti toisen. Ei ollut sitä urosta eikä miestä urheata, ollut ei miestä eikä naista eikä kassan kantajata, kellen ei itkuksi käynyt, kenen syäntä ei sulannut.
Nuo meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän heittää vaatteensa rannalle ja uipi kullanpaistavalle paadelle vedessä. Mutta tämä paasi petti: Kilahti kivi vetehen, Paasi pohjahan pakeni; Neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa.
»Katso täällä», puhui Ahti Heikille, »tuon paksun paaen kainalossa on hallitus-istuimeni ja tuon notkuvan lumpeen kuvussa leposijani. Tuossa taas on ilo-kiveni, jolla illoin istun ja soittelen kanteloa väkeni huviksi. Nuo säihkyvät helmet, joilla ilo-kiveni on kaunistettu, ovat Väinämöisen kyynelet, ne kyynelet, jotka hän itki kanteloa soittaessaan.»
Siitä vanha Väinämöinen kävi kuuta katsomahan, päiveä kerittämähän kirjarinnasta kivestä, vuoresta teräksisestä, rautaisesta kalliosta. Astui tietä pikkuruisen, kulki matkoa vähäisen, niin näki vihannan saaren. Saarell' on komea koivu, koivun alla paasi paksu, alla paaen kallioinen, yheksin ovia eessä, saoin salpoja ovilla. Keksi piirtämän kivessä, valeviivan kalliossa.
Pikku mies merestä nousi, uros aalloista yleni; seisovi meren selällä. Siitä tuon sanoiksi virkki: "Onko tarve tarpojata, puun pitkän pitelijätä?" Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Onpa tarve tarpojata, puun pitkän pitelijätä." Mies pieni, uros vähäinen, hongan rannalta hotaisi, puun pitkän petäjiköstä, paaen painoi tarpoimeksi.
Sitte sinne saatuansa asetaiksen istumahan kirjavaiselle kivelle, paistavalle paaterelle: kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni, neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa. Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka.
Läksi tuiskuna tuvasta, savuna pihalle saapi pakohon pahoja töitä, pillojansa piilemähän. Niin pihalle tultuansa katseleikse, käänteleikse, etsi entistä oritta. Näe ei entistä oroa: näki paaen pellon päässä, pajupehkon pientarella. Mikäs neuvoksi tulevi, mikä neuvon antajaksi, ettei pää pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi, hivus hieno lankeaisi näillä Pohjolan pihoilla?
Yöt oli kiven välissä, Päivät piili paaen alla, Kesät kentällä makasi, Talvet taljavuotehella; Mennyt ei metsähän ikänä, Ei kalahan kulloinkana, Saivat jouset jouten olla, Verkot viemättä vesille. Ensimmäinen rautio. Itse seppo Ilmarinen Kauan kalkutti pajassa, Saanut ei kuokkoa kokohon, Kirvestänsä kiehumahan; Paaet kasvoi kantapäihin, Syli syttä hartioille.
Päivän Sana
Muut Etsivät