United States or Åland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Eräs talonpoikavanhus sääli Anteron surua ja sanoi: »Eipä pitäisi köyhää pitää huonommin kuin sitäkään, jolla jotakin on. Sodassa kaikki tarvitsevat aseita.» »Minun mielestäni me kaikki olemme köyhiä», virkkoi vieressä seisova mummo, »ja parempia on paremmin pidettäväkin.»
Hän tiesi sääliä murhettivain surua, mutta hänestä ei ollut mitään syytä itkeä kuolleita. Hän oli kuoleman salaisuuden suhteen oppinut jotakin, jonka kautta hän vahvistui voitonriemulla ajattelemaan sen kauhuja ja puhua muille sanoja, jotka vuodattivat heihin hänen oman ylevän luottamuksensa. Hänestä kuolema ei ollut mitään pelottavaa.
Nytpä tulivat kyyneleet Arvonkin silmiin, ja hän pyysi äidiltään sydämestään anteeksi, että oli hänelle surua tuottanut.
Kaikkian vähin hän voi kuvailla, että lapset saattaisivat olla pahankurisia ja huono-oppisia taikka tuottaa hänelle minkäänlaista surua, enemmän kuin sitäkään, että hän itse olisi joskus väsynyt, toivoton ja onnea kaipaava. Olisiko hän silloin niin nauttinutkaan näistä tuuleen rakentamista tuvistaan! Siitä oli vaan kysymys, kuinka hän saisi nämä toteutumaan.
Mutta Elina ei vastannut mitään. Hän nousi ja meni ulos. Hän tahtoi olla yksin ja kävi istumaan seinäviereen lähelle rappuja. Sotamies katsoi hänen jälkeensä ja oli pahoillaan, että oli tuottanut surua, mutta hänkin oli väsyksissä, ja kun nyt ei ollut mitään tekemistä, paneutui hän pitkälleen leveälle, seinään kiinni tehdylle penkille ja nukkui. Kaikki oli hiljaista ja yön tapaista autiossa talossa. Ei hisaustakaan kuulunut, ennenkuin astunta metsän reunassa ilmaisi Allin tulon. Hänellä oli jousi ja nuolia toisessa kädessä ja pari teiriä toisessa. Nähtyään Elinan niin kankeana ja kalpeana istuvan ulkona, sanoi hän osanottavaisesti: »
Jos Nehljudof oli saanut ikävän kirjeen äidiltänsä, tai hänen väitöskirjansa ei tahtonut luistaa, tai hän muuten tunsi nuoren ihmisen aiheetonta surua, silloin ei tarvinnut muuta kuin muistaa, että Katjusha on olemassa ja että hän saa kohta tämän nähdä, niin kaikki huoli oli kuin pois puhallettu.
Mutta kun lasta ei ole koskaan ... oi, sellaista kärsimystä, sellaista surua! Ennen mitä tahansa kuin tällaista tyhjyyttä!" Chantebledissa Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja synnyttivät lapsia.
Hän ei vuodattanut kyyneltäkään; ei ainoata huutoa, ei valitusta päässyt hänen huuliltaan, mutta hänen jäsenensä kävivät heikoiksi ja voimattomiksi; hänen sielunsa sai kiihkeän halun irtautua ruumiista. Rohalt yritti lohduttaa häntä: "Kuningatar", sanoi hän, "ei hyödytä mitään lisätä surua surun päälle; eikö kaikkien, jotka syntyvät, ole kuoltava!
Mutta etkö ole antanut anteeksi äitillesi, vaikka hän on kurittanut sinua, ja eikö äitisi sinua rakasta, vaikka olet valehdellut hänelle, tuottanut hänelle surua ja pahaa mieltä?
On tässä maailman sopessa surkean yksinänsä. Tekopyhiä, jäykkiä, vanhoillaan olevia, kynsiensä pureksioita ovat kaikki täällä. Käynhän minä usein Holtin luona, hän on, kuten tietty, hyvin mielevä ihminen", hän lisäsi ikään kuin puolustukseksi "Mutta nyt, kuin hän on ruvennut ihmisvihaajaksi, niin on vaan surua hänestä". "Ihmisvihaajaksiko?" "Niin kyllä, ettekö ole havainnut sitä?" "En tiedä ".