United States or Bouvet Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Dick mennyt sisään huoneesen, ennenkuin tätini oli kulettanut minut pois sen näkyvistä. Tätini, joka ei ensinkään huolinut ihmisten ajatuksista, ajoi erinomaisen taitavasti harmaata ponya Dover'in läpi, istuen korkeana ja kankeana kuin juhlavaunujen ajaja, pitäen sitä tarkalla silmällä, mihin hyvänsä se meni, ja katsoen kunnian-asiaksi, ettei se missään suhteessa saanut tehdä oman päänsä mukaan.
Tohtori Tamminen on täällä. Meillä on kavaljeeri! Meidän ei tarvitse istua ja syödä päivällistä kahden kesken. Hän johdatti Johanneksen riemusaatossa sisälle. Johannes odotti tapaavansa siellä vapaaherran ja koetti säilyttää ryhtinsä mahdollisimman kankeana ja juhlallisena.
Minä lensin jo etehisen läpi, sitte sillan yli ja kukkatarhan lomitse; ympärilläni liehui ja löyhyi, kuin olisin ollut pukeutuneena valkoiseen kesäpilveen. En enää pelännyt katurakennusta, Minä juoksin rappuja ylös Charlotten huoneesen. Hämärässä käytävässä seisoi vanha Erdmann kankeana kuin puusta veistetty, ruokaliina käsivarrella.
Vasta myöhään vaivuin todella virkistävään uneen, mutta tästä hetken unhosta minut piankin kasvinveljeni käsi herätti. Hiljaa ravistaen hän kuiskasi: "Meidän täytyy oitis lähteä liikkeelle, Kuta; koetetaan painua alas vuorelta ennen päivänkoittoa". Nousin jaloilleni kankeana ja edellisen päivän rasittavasta matkasta rähjääntyneenä, ja kuilun reunalle astuen silmäilin allani olevaan syvyyteen.
Steerforth vaipui kankeana taaksepäin tuolillensa, hänen suustaan ei kuulunut mitään muuta ääntä, kuin voikerrus, ja hän loi ällistellen silmänsä Miss Dartle'en. "Niin!" huusi Rosa, rajusti lyöden rintaansa, "katsokaat minuun! Voikertakaat ja vaikertakaat ja katsokaat minuun! Katsokaat tätä!" koskien arpea, "kuolleen poikanne sievää tekoa!"
Siinä makasi se käsi kylmänä ja kankeana joka oli niin monta kertaa minun tähteni väsynyt, ja joka niin usein oli minua hellästi vaalinut; nyt se oli siitä lakannut, nyt se oli viime kerran vaipunut, väsynyt.
Suurella ihmeellä ja mielihyvällä näkivät työmiehet eräänä päivänä vanhan puutarhurin tulevan kävellen tietä pitkin. Yhtä kankeana ja yhtä tanakkaana muodoltansa kuin ennenkin, näytti hän siltä, kuin ei aika ensinkään saisi häntä valtaansa.
Sepä kovasti hauskaa.... En yrittänyt tuntea.... Milloin sinä olet tullut? Kuinka hän mahtaa pitää minua tyhmän kankeana ja pöllömäisenä, ajattelin sen ohessa itsekseni. Eikä hän sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenikään hymyili vaan ja katseli. Sinä varmaan heti tunsit minut? sanoin vielä puheen jatkoksi. Heti, hän vastasi, heti, kun vaan näin. Mitä ihmettä hän niin hymyili?
Hän oli noussut ylös ja seisoi äkkiä aivan Björnholtin edessä kalpeana, kankeana kuin unissa kävijä, silmät suurina tuijottavina ja huulet puoleksi auki ja melkein valkeina. Lujalla, mutta kummallisen kuivalla, oudolla äänellä hän sanoi: »Te puhutte minun kihlatustani.» Björnholt pysähtyi samassa. Hänen varjonsa näytti äkkiä tarttuneen kiinni seinään.
Mutta Elina ei vastannut mitään. Hän nousi ja meni ulos. Hän tahtoi olla yksin ja kävi istumaan seinäviereen lähelle rappuja. Sotamies katsoi hänen jälkeensä ja oli pahoillaan, että oli tuottanut surua, mutta hänkin oli väsyksissä, ja kun nyt ei ollut mitään tekemistä, paneutui hän pitkälleen leveälle, seinään kiinni tehdylle penkille ja nukkui. Kaikki oli hiljaista ja yön tapaista autiossa talossa. Ei hisaustakaan kuulunut, ennenkuin astunta metsän reunassa ilmaisi Allin tulon. Hänellä oli jousi ja nuolia toisessa kädessä ja pari teiriä toisessa. Nähtyään Elinan niin kankeana ja kalpeana istuvan ulkona, sanoi hän osanottavaisesti: »