United States or Lebanon ? Vote for the TOP Country of the Week !
Silloin Miihkali veti puukon tupestaan, pani sen Allin käteen ja paljasti rintansa, sanoen: »Ota henkeni, jos tahdot! Se on ollut maamme omana, mutta sellaisena, kuin nyt olen, en minä enää sitä hyödytä. Synti rasittaa raskaasti minua. Jos tahdot sovinnoksi surmata minut niin tee se.» »Te olette jo uhrattu», vastasi Alli tukehtuvalla äänellä. »Oman mielenikö tuomiosta? Olen!»
Selvimpänä kuului Allin kimakka ääni: Minä vaan en rupea uuninloukossa asumaan tuommoisen vennonvieraan tytön tähden, jolla äiti minua alinomaa kiusottelee. Minun huoneeni on perin pieni, ja ensi viikolla tulee tänne Witikan sisar, jolle minä olen luvannut luonani asunnon niiksi päiviksi, jotka hän viipyy täällä kaupungissa.
Silloin tulee ompelia Anna, joka oli saanut sen ällin, että paluumatkalla Helje-myllyltä ottaa katsellaksensa sitä paikkaa, missä hän kerran lapsena oli käynyt harhaan. "Anna on hyvin taika-uskoinen, ehkä kukaan ei taida saarnata enempää sitä vastaan kuin hän. Koska hän nyt lauvantaina kävi kallion ohitse ja äkkäsi haamun, huusi hän korkeasti. Aaveellinen haamu nousi ylös; se oli Martina.
Antero seisoi vieressä ja osotti hymyillen istujoita. Silloin Elina huomasi Allin ja riensi hänen luoksensa. Miihkali hypähti seisomaan, mutta ei astunut askeltakaan, katsoi vain katsomistaan. Viimein sentään riensi hänkin sinne. Ja miten iloisesti Elina kääntyi häneen päin ja sitte taas jälleen kuvana seisovaan tyttöön: »Alli, Miihkali elää! Hän on tässä! Katsohan, tämä on minun mieheni!»
Allin palattua sanoi hän: »Minä näin herran.» »
Se oli jo liiaksi. Allin rohkeus horjui ja hän sanoi, sydän surusta pakahtumaisillaan: »
Ja ihmiset tulevat nauramaan teille. KERTTU: Jos minä en voi vedota ihmisiin, niin vetoan minä teidän omaantuntoonne. GRANSKOG: Anteeksi, te sanoitte juuri, ettei minulla sellaista ole. KERTTU: Ellei teillä ole omaatuntoa, niin täytyy teillä ainakin olla järjelliset syyt. Miksi te tahdotte ryöstää minulta Allin? GRANSKOG: Minä rakastan häntä. KERTTU: Ooh, puhukaa muille siitä.
Kaikki rahvas katsomahan, Ihmiset imehtimähän, Nuoret miehet mieltymähän, Sulhaset suatsemahan, Minun allin armautta, Ja korian kukkautta, Soreutta sorsalinnun; Siitä naivat Narvan herrat, Vievät Wiipurin isännät, Suurihin salitupihin, Kaunihisin kammarihin. Nouse lempi liehumahan.
Vaikka Martina oli jättänyt tuvan, seurataksensa kylänmiehiä, löytyi siellä kuitenkin useita vaimoja naapuritaloista. Koska muutamat näistä valittivat, että heidän miehensä, unohtaen omat lapset, olivat toisten pojan tähden antauneet hengen vaaraan, sanoi Anna vahatessaan uutta lankaa: "No niin! mutta käydä harhaan metsässä, on kauheata, erinomattain lapselle; siitä tiedän kertoa asian omasta lapsuudestani. Minä rukoilen Jumalan tähden, ettei kukaan koskaan antaisi vieteltää itseänsä käymään oikotietä, jota ei itse tunne. Oikotie tulee usein perkeleentieksi! Minä muistan sen niinkuin olisi tänäpänä tapahtunut kuka tietää, ettei Juoseppi kävisi samaa tietä! Jumala varjelkoon häntä kuitenki käymästä minun tietäni, sillä siitä ei tahtonut tulla loppua. No niin! se oli kaunis jälkimetsu-maaria silloin ja korea ilma sinä päivänä, kun minä vaelsin Venkerään, vievä yhtä myssyä, neulomaani rikkaan talonpojan Hulttisen tyttärelle. Minä vaelsin siis edespäin laaksoon. Tultuani kappaleen matkaa metsässä, kohtasin minä kaksi lasta yhden pojan ja yhden immen vuohia kaitsemassa. Silloin sain ällin en tiedä minkätähden kysyä immeltä, jos eikö löytyisi jotakuta oikotietä Venkerään. Kyllä, vastasi tyttö, teidän täytyy jättää iso tie ja poiketa vasemmalle katajapensailla. Minä pyysin nyt jompaa kumpaa lapsista saattamaan itseäni, mutta kumpikaan ei tahtonut jättää toistansa, ja molemmat eivät taitaneet eritä vuohista. Minä vaelsin siis yksin. Tultuani kappaleen matkaa ylös metsämäkeä, käännyin kysymään, oliko se oikea tie. On, vastasivat tyhmät lapset niin olin kuitenki kuulevanani. No hyvä! minä kiipesin mäkeä ylös ja mäkeä alas, mutta tiestä, jaa, siitä ei tahtonut tulla loppua. Mitä tahtoo tämä sanoa? olenko minä eräällä sysimiesten tiellä? En ymmärtänyt silloin mitä sysimiesten tie tahtoo sanoa mutta minä sain sen oppia kerran kaikkeissansa. Ei taideta olla vääremmällä tiellä, kuin sysimiesten polulla. Sillä ei se johdata ihmisiin, vaan pois ihmisistä. No niin! minä kävin käymistäni, ja tulin tihkuun hakometsään. Siellä edessäni puiden välissä makasi joku. Mikä se on? Se oli peura, lepäävä. Peljästyksestä kirkasin minä, ja peura heräsi ylös ja katseli minua suurilla silmillänsä, ikään kuin tahtova sanoa: sinä tyhmä elävä, miksis häiritset päivällisuntani? Minä rännäsin tietäni minkä jaksoin; minä uskoin muka peuran askele askeleelta ajavan minua takaa, puskeakseen sarvensa selkääni. Jumalan kiitos olkoon! sanoin minä vihdoin itsekseni, kun metsä loppui ja minä tulin yhdelle niitulle. Koskaan en kuina päivinäni ole nähnyt perhoisia niin paljon kuin siellä; ajelin takaaki niitä hetken aikaa. Nyt et saa kauemmin viipyä, sanoin itselleni; kävelin sitte poikki niitun ja tulin vielä kerran metsään. Täällä oli yksi jalkapolku ja se ilahutti minua sanomattomasti. Nyt olet kohta maalin päässä, ajattelin minä; kyllä kauniisti! Minä kävin käymistäni, ja polku loppui; mutta metsä se tahtonut ei ottaa koskaan loppua. Viimein tulin taas yhdelle niitulle. Täällä surisi varsin erinomaisesti. Ajatteles, jos olet tallannut jonkun vaapsiaispesän, sanoin kauhistuen itselleni.
Niinpä tarvitsi Magna eräänä päivänä ostaa muutamia pieniä vaatetustarpeita ja luullen varmasti kääntyvänsä asiaan perehtyneeseen henkilöön, pyysi hän Allin neuvomaan itselleen mistä hän saisi paraita halvimmalla hinnalla.