United States or Cook Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Astun venheeseeni, suvannot soudan, kosket sauvon, selät lehtipurjeessa viilettelen, kannakset kaitaiset yli kiskon. Haen hiljaisen poukaman, kuusen alle majani kyhäisen, siellä kanneltani soittelen, siellä laulujani laulelen, ja kun kuolen, on taivaani minullakin. Tahdotteko kuulla laulua Jorman taivaasta? Tahdomme, laula, laula?
Jos minä nyt soittelen sinulle, jotta sinä tanssit itsesi aivan mielettömäksi ja vihdoin, syökset kuperkeikkaa kosken kuohuihin mitäs siitä arvelet? HANNU.
Senjälkeen soittelin Lontoon kaduilla erään harppurin kanssa, mutta eräänä päivänä hän sanoi minua kirotuksi pahantekijäksi ja kieltäytyi minun seurastani. Ja nyt, kun kaikki ovat kääntäneet minulle selkänsä, soittelen minä yksin. Saanko nyt enää olla teidänkään luona, vai pitääkö minun lähteä? Useimmat käskevät minut pois.
Onkos se sitte sinusta hauskaa? kysyi Torger pilkaten. Hm sanoi Kari hymyillen. Onko sinusta hauska kuulla soittoa? kysyi taas Torger. On kyllä ja etenkin kun sinä soitat. Hiivi salaa meille iltasilla, niin minä soittelen sinulle. Kiitos, kunhan vaan isä ei tule perässäni. Onko isäsi torainen sinua kohtaan? Hän sanoo ettei minulla ole mitään sinun kanssasi tekemistä.
Nyt äärehes taas, kallis kantelo, Ma illoin istun hiljaa soittelen. Vain vähän nähdä sain ja tuntea. Min näin, min tunsin sulle uskon sen. Kaikk' ilmi soi'os se nyt, kanteloin! Soi äänin raikkain, raikkain sävelin! Soi ilmi iloni, soi suruni, Soi surut Suomen äänin pontevin! Soi vapa'uden valtatunnetta! Soi innostusta, lujaa toivoa! Soi valon valtaa suurta, ikuista! Soi ihanteita ikijaloja!
Niinkuin ennen poikana vasta taitetulla rannan pihlajalla minä soittelen sillä ilmaa myllärin pihalla ilta-auringon paisteessa ja pikkupurojen solistessa ja suuren kosken tuonnempana kohistessa. Se vipajaa ja vapajaa, tempoo kättä kuin pyrkien siitä pois, mutta kuitenkin siinä pysyen. Se taipuu ja oikiaa, ei tahdo rauhoittua, vaikka minä jo lakkaan.
Nyt menen ja soittelen Siculilaisen paimenen huilulla niitä lauluja, joita olen laatinut Chalcilaisille värsyille. Ne kasvavat, ja sinä, rakkauteni, kasvat ynnä. Sillä välin kuljeskelen Nymphein parissa Maenalon vuorella, taikka pyytelen julmia metsäsikoja. Siellä eivät pakkaset estä minua piirittämästä koirilla Parthenion metsämaita.
»Katso täällä», puhui Ahti Heikille, »tuon paksun paaen kainalossa on hallitus-istuimeni ja tuon notkuvan lumpeen kuvussa leposijani. Tuossa taas on ilo-kiveni, jolla illoin istun ja soittelen kanteloa väkeni huviksi. Nuo säihkyvät helmet, joilla ilo-kiveni on kaunistettu, ovat Väinämöisen kyynelet, ne kyynelet, jotka hän itki kanteloa soittaessaan.»