United States or Belarus ? Vote for the TOP Country of the Week !
niin tein nyt minä sanoin ynnä liikkein tuon kankaan tullakseni tuntemahan, joss' ei hän sukkulaa viel' lyönyt loppuun. »Elämä pyhä, ansiot myös suuret», hän lausui, »nostanehet naisen ovat, min mukaan päällä maan on huntu, puku, ett' yljän luona, joka ottaa valat, jotk' antaa rakkaus hänen mieliksensä, ois kuoloon saakka valvonta ja uni.
Maan päälle jätin moisen muiston, että pahatkin kiittää sitä, vaan ei seuraa mun töitäni, joist' aikakirjat kertoo.» Kuin lämpöä vain yhtä hiilet monet uhoovat, yks vain ääni rakkauden kuvasta kuului monen soivan sielun. Ma virkoin: »Oi, te kukat aina kauniit ijäisen ilon, jotka tuntemahan mun saatte tuoksunne kuin yksi tuoksuis!
Koivut tuolla ne peilaileksen ja tuolla, kas, eksyy Auringon säekin hongiston pimentoon. Niityt ja vainiot nään ma ja töllin, joss' opin ensin Maani ma tuntemahan, lempeät kasvot sen. Haudat urhojen nään, maan poikien, jotk' ylös templiin
Tyhjyyden opin vain minä tuntemahan elämässä, kuoleman kouluksi näin maailman ainoastaan. Kaipuutonna ma kuoleman purressa seurasin, kuinka maailma verkalleen sammui usvihin pois. Kuin vapaus minun sieluni täytti: jo käyty on koulu, sieluni, tarvis ei oppia sun enempää! Katseen käänsin ja näin minä kuoleman kalliorannat helmassa hiljaisen yön nousevan tähtiä päin.
Jos olis isä ennen muinoin Antanna aluksi mulle Kapan kauroja mukahan, Sitten minun selvittännä, Tuonne työntännä toella, Koulun korkian tyköhön, Opin oikian tiloille; Jossa oisin oppinunna Tietämähän, tuntemahan Monta hyötyä hyveä, Monta paikkoa paremmin, Muita kieliäi mukaillut Kaikin paikoin kallohoni: Kukas saattaisi sanoa, Kuka muuten muistutella, Ett'en minä, niinkuin muutki, Niinkuin muutki muutamaiset Koulun korkiat käviät, Lauleleisi, liirittäisi, Kantelettai kaikuttaisi, Että kuuluisi kumina Yli suurta Suomenmaata, Yli vuorten, vaaramaitten, Yli laaksojen laveihen, Niinkuin kaiku kankahilla Tahi synkissä saloissa Huuettaissa huikiasti Kauvas kuuluupi kuhunki.
Lapin Kouta, kolkko miesi tuo oli suurin tietäjistä Turjan tunturin takana. Kyyt viherti katsehesta, suusta lenti yölepakot, jalan alta ahmat nousi, käden päällä kärpät juoksi, korppi koikkui päälaella, haaskalinnut hartioilla. Kaikki tiesi, min inehmot, kaikki taisi, min jumalat; ei sitoa sinistä tulta, aarnihautoja avata. Läksi tuota tuntemahan Mannun mahtia syvintä.
Kaikki saan kokea koito, Kaikki tuntea katala; Noit' en tulle tuntemahan Konstia kotoisen vaimon, Ehtoja oman emännän, Talon tyttären tapoja. Koti minun toivoi kuolleheksi, Piha pitkin maanneheksi, Maja maan myöneheksi, Kartano kaonneheksi. Soisit mun kylänki naiset, Soisit naiset naapurini, Sorkkihin sotahevosten, Miesten vaino varpahisin, Sortuvan minun sotahan Alla vainon vaipuvani.
Kyllin Pää-pyhä kyseli: "Liet kenen majoissa maannut?" "Itkin kastamattomia, katsoin taivahan sinehen, silloin sieluni lepäsi." Kohotti Pää-pyhä kätensä: "Mene Herran heilimöity, kanna kaunis päivän kukka, siemen siunattu sirota!" Käännytettihin takaisin, annettihin turvaksensa maallikko monasterista; läksit tietä tuntemahan perille pimitetyille.
Et sä sure sulkiasi, Yhä lennät löyhyttelet; Sano nyt matkasi minulle, Kunne kuitenki yritit? Menikö mielessä sinulla? Jos ei muuta, jo sanonki, Mistä saat mitatta mettä Elinkautesi imeä. Etkö tullut tuntemahan, Näkemähän neioistani? Sill' on huulilla hunaja, Sillä suu sulinta mettä. Lennä sinne lintuseni, Kule sinne kultaseni; Sieltä saat simoa kyllin, Sieltä määrättä mesiä.
Sinne tahdon kylätieltä, luota kyläkansan pahan, miettimähän Hurtan mieltä, Hurtan tunnut tuntemahan. Kaikki Nurmeksessa täällä mua katsoo karsahasti, juoksee juorut Pielisjäällä, kiitää kirkkohonkin asti, kaikki soimaa Sormun lasta, jok' ei muista huollut, huoli taaton, sulhon surmaajasta, jotka kansan eestä kuoli. Turunkorvaan tahdon.