Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 11. heinäkuuta 2025
Tuolla laulaa humisten Kuusisto! Kehtolaulusi se on Nuku aalto rauhaton, Nuku jo! Miksi tahdot katsella Kuinka jo Loukannut on luontoa Turmio? Kuinka kukat surkastuu, Kuinka tuuless' paljastuu Lehdikko? Nuku aalto, vaahtopää! Nuku jo! Kerran sinun herättää Aurinko. Senpä sulle, rauhaton, Hellä silloin suotu on Suutelo. Herätessäis heloittaa Kukat jo, Suloisesti tuoksuaa Tuomisto.
Olen aina ollut ylpeä älyllisestä olemuksestani. Olen aina pyrkinyt vain tietämään. Nyt saan kerrankin niin paljon tietoa, että pääni pakahtuu sen runsaudesta, samalla kuin kaikki muu minussa surkastuu ja tukahtuu. Mutta ääneen huusin minä: Jo riittää! Salamat, sammukaa! Tahdon tulla tuhmaksi jälleen, minä en uskalla mennä tätä tietä etemmäksi.
Vaan kun tunnen sydämmesi lemmestä noin sykkivän Ja kun näen huulesi noin suloisesti hymyvän, Heräjäävi riemun tunne rintahaani paisuvaan; Silloin olen onnellinen, lemmi, lemmi, Helmi vaan!" Lemmi, laula! Lemmi, nuorukainen, Ollen vielä huoleton; Nauti, nuori nainen, Kevään riemu lyhyt on: Lemmen kukat lakastuu, Suven ruusut surkastuu; Aika niille tuimimman Talven tuo ja kuoleman.
Kun kukka sulle annetaan, Ves'lasihin viet sen puhkeemaan, Vaan muista: Kun aamull' aukee ruusun suu, Se illan tullen surkastuu, Se muista, niin, muista! Kun kullan löysit kaivatun, Ja sielusi sen sieluhun Kun vaipuu, Niin hetki vain kun vierähtää, Vain murhe sulle muistoks jää Ja kaipuu, niin, kaipuu!
Lakastuuko oientuva kätensä? Hän näkee Graalin maljaan, ja se oli tyhjä, tyhjänä hänen edessään. Hän muistaa, hän muistaa: ken on kevyt ja kenen rinta on haihtuvain tunteiden tyhjä peili, hän on arvoton Graalin pyhän maljan edessä, hän surkastuu sen edessä kuin juuriltaan otettu kukkanen ja tyhjänä seisoo Graalin malja hänelle. Parsifal seisoo elottoman hetken. Vaipuisiko hän?
Nyt muisto teistä vanhuksen Ehtoota purppuroi, Ja toivo poistaa pilveksen Kuin kirkas aamukoi. Sa vaivoista, kuin vanhuskin, Jo vihdoin uupuilet. Niin arvelen, kosk' useinkin Käymästä taukoilet. En moiti sua. Mieluimmin Tok' tointais harjotat, Ja käyt taas kahta kiivaammin Kun käymään tarkotat. Syksyn koivu. On syksy taasen tullunna, Ja nurmi surkastuu.
Jos kansa joko olosuhteitten pakosta tai vapaaehtoisesta vaalista sulkeutuu vierailta vaikutuksilta, ehtyy siltä sivistyksellinen paloaines, ja sen oma olemus surkastuu kuten ravinnosta kieltäytyvä elimistö.
Ylhälle santaan Järvi jo myrskyää, Jäänyt ei rantaan Koivua vihriää; Maata jo kylmää jää. Sie kera kukkain Luotani mennyt pois, Kyynele-rukkain Jos sinut tänne tois, Mieleni haastaa ois: "Tyttö, ka, kuin on Muoto jo lehdon muu! Vihreä muinon Siell' oli lemmenpuu; Kaikki jo surkastuu". Tyttöpä mennen Haastelis sitten niin: "Hohtipa ennen Poikani poskikin, Vaan s' oli ennen niin!"
Ken vapaaks syntyi, kituu kahleissansa Ja intons sumeassa surkastuu; Ei voimakkaana virtaa laulantansa, Vaan vienoks valitukseks muodostuu. Mutta jos Suomi kerran rohkeasti Sä astut vapauden taistohon Ja murrat kahleet, joihin viekkahasti Sun voimas, onnes kiedottuina on. Niin silloin kanteleelta katoaapi Se este, joka tukehdutti sen, Ja korkealle laulu kohoaapi, Kuin lintu häkistänsä paeten.
Ken ei koko olemisellaan elä siinä ympäristössä, jossa hän suorittaa elämäntehtäväänsä, ketä eivät tajunnantakaiset, yksilön tietoisaa valintaa väkevämmät ja sitä ehdottomasti hallitsevat yhteiselämisen tuntoliitteet ole kiinnittämässä siihen elämänympäristöön, jonka piirissä hän elämänsä kuitenkin elää ja työnsä joutuu suorittamaan, hän erillistyy tahtoen tai tahtomattaan tästä ympäristöstä, elävän rakastavan myötätunnon ohella ehtyy häneltä tämän rakkauden antama hedelmöittävä, yhä suurempaan ponnistukseen ja antautuvampaan työhön elähyttävä ja kiihoittava aineskin, ja hänen työnsä surkastuu kuolleeksi työskentelyksi, ulkonaiseksi työn suorimiseksi.
Päivän Sana
Muut Etsivät