United States or Marshall Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ilta se joutui kolkon synkkänä vain. Yhä kiiruhtaa koki vanhus, kulkushelske kun äkkiä soi sekä, täyttäen ilman, korvia yllättää. Hän säikkyin hoippuvi syrjään, hankeen vaipuen, katsoo taa. Isoäänisin elkein korskana hoilasi vain ajomies. Ohi juoksija kiiti ohjin hellitetyin, kun »Iltaa, Pistoli!» kuului reestä, ja vauhdissaan ori seisahtui heti kohta.
Ja kengittä ja kintaitta Parissa juosta perhojen. Mut ennen niin, kuin korskana, Kintaineen, päivänvarjoineen Kuhnailla aina itsekseen, Kun lapset telmää iloisna. Ennemmin niin, kuin mieleltään Pöyhkeenä, mutt' ei iloisna, Sipsuttaa koristuksissa Sivulla jonkun pöllöpään. Ennemmin kukaks nurmellen, Kuin Verna Roosa, ystäväin, Paljasna jalat, avopäin, Mut vapaa, raitis, iloinen. VALVAAN KYN
"Talossa on siksi pieni asunto, etteiwät he tarwitse tuota toista rakennusta asuakseen; se on tyhjänä korskana waan ... siinähän se on koko asia", sanoi selittäjä. "No, on sitä ylpeyttä jos jonkinlaista", arweli joku. "
Karttava ei manan kolkkoja neitoja ollut, korskana vaunuillaan, hevosillaan laivojen luot' ei kääntyvä jälleen Ilionin avotuulisen turviin; saarsi sit' ennen näät hänet karsas kohtalo, iski peitsell' Idomeneus, jalo aaluva Deukalionin.
Kuin ori parrestaan, rehuseimen ruokkima runsaan, päitset katkoen karkaa pois, tömisyttäen kenttää, virran vierivän luo, kuss' aina on tottunut uimaan; uljuutt' uhkuen, pää ylähällä ja ympäri kaulan leiskuva, lentävä harja, se korskana kauneudestaan päin tutun laidunmaan hepolaumaa laukaten kiitää: vinhaan polvea, jalkaa noin nyt muutteli Hektor päin hepourhoja kiitääkseen, jumalkäskyä kuullen.
Surmasit ystävän hältä jo uljaan, lempeämielen, pois hänen päästään, varreltaan otit korskana varjeet. Vaan hyvitykseks suon väen sulle nyt ainakin suuren, näät kotihinpa et käy sinä taistost', eikä Akhilleun varjeit' Andromakhe jumalaisia yltäsi riisu."
Kuin ori parrestaan, rehuseimen ruokkima runsaan, päitset katkoen karkaa pois, tömisyttäen kenttää, virran vierivän luo, kuss' aina on tottunut uimaan, uljuutt' uhkuen, pää ylähällä ja ympäri kaulan leiskuva, lentävä harja, se korskana kauneudestaan päin tutun laidunmaan hepolaumaa laukaten kiitää: Pergamon linnast' aaluva noin Priamon, Paris aimo, riens asevälkkyinen, laill' auringon ani-kirkkaan, rinnoin riemuavin; jalat kiitäen vei, pian joutui veljen, Hektorin luo jumalaisen, juuri kun aikoi käydä hän eelleen, kons' oli puolisoaan puhutellut.
Vihdoin Alkimedon, asekumppani, Haimonin poian Laerkeen vesa tuo, hänet huomasi miesmetelissä, jälkeen vaunujen riensi ja näin ajajalle jo huusi: "Automedon, ken moisen on mielees turmioaikeen pannut taivahisista ja sult' älyn selkeän vienyt? Iliolaisia päin ajat telmeeseen tulisimpaan yksin! Kaatunut kumppanis on, ja nyt korskana Hektor pannut on harteilleen sovat Aiakon aaluvan uljaat."
Kiviturpeen tähkä, minä vapisen vuokses, kun koillistuuli käy korskana luokses. Yli vainion kiitäin se kiukusta puhkaa, raekuurolla ruoskii ja ulvoo ja uhkaa. Sen tahto jo taittaa ikimetsien hongat, sen tahtoon taipuu ukonpilvien longat. Miten monta se mursi sun ystävääsi! Alas mahtajan eessä jo taivuta pääsi. Mut kulkijan korva mykän kuiskeen kuuli: Lyö, sorra ja surmaa, tee työtäsi, tuuli!