United States or Jamaica ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän puhui silmät veessä. Anja-rouva vaiti seisoi kädet kasvoin eessä. Silloin, ihme nähtihin! Yö poistui, päivä valkes, kuului laulu enkeleiden, seinä harmaa halkes, näkyi muoto Maarian. Hän palmun lehvää tarjoo. Huikaistuna taideniekka silmiänsä varjoo. Taikka, puhuaksemme taas tavallista kieltä, Lumikki se oli, joka päänsä pisti sieltä
Silloin aseet kalskavat, mäet kaikki mätkyy, kaikaa, kääpiökansa kukistuu, taas alkaa jättien aika.» Anja-rouva ailakoi: »Mua säikytätte vainen. Totta, toivon, hiisillekin pyhä lienee nainen.» Eikä mikään auttanut. Sen päähäns' oli saanut Anja-rouva armas eikä kärttämästä laannut. Niinpä kerran lähdettiin. Soi nauru metsätieltä. Mutta yhtä iloisina palattu ei sieltä.
Päivät, yöt hänen haaveissansa hautui sama tuuma: valloittaa tuo valkokyyhky keinolla vaikka millä. Vaan mikä kerran ol' menetetty, ei takaisin tullut sillä. Anja-rouva kohteli häntä niinkuin kerjäläistä. Vait'olo vallitsi pöydässä. Kaikk' kylmää oli ja jäistä. Monet kerrat määrännyt hän oli jo lähtöpäivän, sentään jääden. Toivoi toki häipyvän tuon häivän.
Kaunis oli Anja-rouva, muita kaunihimpi, nainen naitu mieleltään, mut muodoltaan kuin impi. Kaksi huulta punaista kuin marjat alas paistoi. Voipa miestä miekkoista, ken niiltä suukon maistoi! Silmät suuret, ruskeat kuin metsälammen laine, jossa uinuu ulpukat. Mut varo, kulkevainen! Rimpi viekas pettävi.
Taideniekka väitti: »Teill' on silmät oravaisen.» Anja-rouva naurun päästi kauvas kaikuvaisen. »Kenpä tietää, hampahat myös oravan teill' lienee?» Anja-rouva nauroi sekä vastas: »Herra tiennee! Vaarallista varmahan ei oravan lie puru.» Taideniekka huokas: »Ah, se on kuin sydänsuru! Oravainen hampahansa yhteen aina puree.» Anja nauroi: »Houkka on, ken oravan tähden suree.»
Nukkumasta Anja-rouva löyttiin mättähältä, Jaakon takki allansa. Kun kysyttihin hältä: »Eikö rouva peljännyt?» hän vastasi näin ikään: »Putoovani pelkäsin, mut muut' en muista mitään.» Mutta Hullu-Jaakkoa ei nähnyt, kuullut kukaan Eikä häntä enempää sen jälkeen haettukaan. Astu aatos mullasta! Tiet lokaiset jo heitä! Kylvä maille kukkia ja sido seppeleitä!
Karjalan tytöillä vilkas silmä ja sukkela suun on anto. Palannut juuri patruuna oli moiselta matkaltansa, mutta jo kotihin tullessa kivun tunsi hän rinnassansa. Vilustunut hän varmaan lie, on viikkoja monta maannut. Sillä aikaa Anja-rouva ei tanssimasta laannut. Mit' oli ennen hän menettänyt, siit' otti nyt hän koron. Oli niinkuin nielaissut hän oisi tulisoron.
Sanoi kerran Anja-rouva: »Kivesvaara vielä käymättä on meillä. Ehkä tänään käymme siellä.» Lausui toinen leikillään: »Ah, rouva, ette varmaan tunnekaan te tarinaa tuon Kivesvaaran harmaan. Kivesvaara ole näät ei tavallinen vuori. Vaara täynn' on saleja, vaikk' kaikki kätkee kuori. Kivesvaaraa varokaatte! Siellä siki-unta nukkuu tuhatvuotistansa jättein kansakunta.
Rannan tyynen peili näytti vanhan vaimon hälle. Hapsi oli harmennut ja poski käynyt ryppyyn. Hältä, joka eilen vielä halunnut ois hyppyyn! Silloin hiljaa hymyeli Anja-rouva ynnä äkkäsi vasta, että oli onnen hän elänynnä. Purot kaikki pulputtivat, tuoksui kuusten kerkät, raikui linnun lauleloista rantalehdot herkät.
Astui ulos aamulla se Anja-rouva nuori, päivä metsät punasi ja välähteli vuori. Kuinka lie hän herännytkin kesken kesä-untaan, valella hän virrall' aikoi käsivartten luntaan. Astui pitkin metsätietä Anja-rouva sorja, kastehelmet karisi ja notkui varsi norja. Tuli hän virran vieremälle, katsoi veden pintaan, näki kuvan kaunokaisen, nousi riemu rintaan.