United States or Togo ? Vote for the TOP Country of the Week !
Meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen, käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen, rastas lauloi rannan puussa, sotka salmen suussa sous silloin heimon valtavanhin tarttui maljahan ja nous: »Terve kevät Pohjolahan, Suomehen suvinen päivä, terve lämmin lounatuuli, terve kumpuen käkönen!
Viel' laine leikkii Ahden lumme-lasten kanssa Iloisna telmien. Ja saarten siimeksestä kaiku riemuissansa Vastaavi etäällen. Kaikk' ompi ennellään. Mä toinen oon kuin ennen, Oi laakso armahin! Haluni sammui, posken leimun kanssa mennen, Jo jähtyy suonetkin. Mit' ihanaa sull' on, mit' ihanuutta tarjot, En taida arvottaa, Mit' aaltos huokailee ja kuiskaa lehtos varjot, En enää oivaltaa.
Luonto lumo-äänin soitti, toi kauneutensa kasvun muut, maa kukki, meri aaltos, päivä koitti ja vieri virrat vaahtosuut. Mut vait ol' ihminen, vait ol' kansa, maan herraks luotu ol' orja maan, ei kuullut laaksojen lintujansa, ei nähnyt kukkien kumpujaan, sen silmät täynn' oli maata, multaa. sen sydän syttä, sen korvat kultaa. Hän katsoi. Murhe Isän silmän kasti, soi Herran huokaus kautta maan.
Ja vaikka huntu tuo, mi päästä aaltos, Minervan lehdin kaunistettu, suonut näkyä hänen viel' ei varsin selvään, viel' liikkein ylväin, valtiattarena hän jatkoi lailla puhujan, mi jättää sanansa lämpimimmät viimeiseksi: »Mua katsohan, ma oon, ma oon Beatrice. Kuink' olet viitsinyt tään vuoren nousta? Sa etkö tiennyt, ett' on täällä onni?»
Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin sa istut koivun alla, on kuin täällä viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä. Näin unta, että oli suuri maa, mi päivän alla aaltos vainioina, ja nurmet nuoret taivaan rannan taa ne kukki kunnahina, laaksoloina. Näin unta, että virroin vaahtosuin maan kaiken halki kaikui kevään valta ja virran vieret tuoksui tuomipuin ja savut armaat nousi puiden alta.
Se soi kuin kuolinkello raskahasti, se hautas haaveet kuolemaan, se Tuonen rannalle toivot soitti, se itki multahan ihanteet; ja meri aaltos ja päivä koitti ja kukki kummut ja vieri veet. Mut koskaan uskottu unelmoihin ei sitten täällä, ei aamun koihin.
Ja vaikka huntu tuo, mi päästä aaltos, Minervan lehdin kaunistettu, suonut näkyä hänen viel' ei varsin selvään, viel' liikkein ylväin, valtiattarena hän jatkoi lailla puhujan, mi jättää sanansa lämpimimmät viimeiseksi: »Mua katsohan, ma oon, ma oon Beatrice. Kuink' olet viitsinyt tään vuoren nousta? Sa etkö tiennyt, ett' on täällä onni?»
Sua nähden näin, mä aattelen Mun omaa sieluain. Kuink' usein pilven kultaisen Hyvästi jättää sain! Kuink' usein synkkä, kolkko loi Yön synkän sydämmeen, Tul' äkkiään, vaan lähti, oi! Taas pois niin verkalleen! Vaan mentyään ja tultuaan Ne tunsin kylläkin: Ne usvahattaroina vaan Loi sielun kuvastin. Ja noista peilin valkeus Ja varjo aiheuu! Kons' lakkaa, lähde, hurmailus Ja aaltos rauhaantuu?
Hän paisua suo joskus pahuuden Ja lausuu sitten: Tähän raukee aaltos. Niin kuulkaa, taivaat, nosta korvas, maa! Et epäillä saa, Jaakob, voimaa Herran. Te, väärin tehneet, vihaa vaviskaa, Niin hirmuisena leimahtaa se kerran, Se murtaa väärät, hurskaat korottaa! KOLMAS N
Näinpä lausui heimon vanhin, kansa Ukon maljan joi, vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi; käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen, meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen. Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta, laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta; urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi, naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.