United States or Saint Helena, Ascension, and Tristan da Cunha ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kauan kasvoi, kauas kuului: kaukoa tuli kosijat neien kuuluhun kotihin, kaunoisehen kartanohon. Kosi Päivä poiallehen: eip' on mennyt Päivälähän Päivän luona paistamahan kesäisillä kiirehillä. Kosi Kuuhut poiallehen: eip' on mennyt Kuutolahan Kuun luona kumottamahan, kehät ilman kiertämähän. Kosi Tähti poiallehen: eip' on mennyt Tähtelähän pitkin öitä pilkkimähän talvisilla taivahilla.
Noin se tähti lausueli: "Oisin nähnyt, en sanoisi; Poikasipa loi minunki, Loi pahoille, ei hyville, Kesäksi katoamahan, Sykysyllä syntymähän, Kylmillä kimaltamahan, Pimehillä pilkkumahan." Astua ajattelevi, Käyä kääpäröittelevi; Kuuhut vastahan tulevi, Niin kuulle kumarteleksen: "Oi kuuhut Jumalan luoma! Etkö nähnyt poiuttani, Kullaista omenuttani, Hopiaista sauoani?"
Se katosi, en elää voi Vaan hautahani karkaan. Sovinto. Kuuhut katsoo iltasella Korven kolkkaan synkeään, Siellä karhun kupehella Makaa miesi verissään. Nojaa päänsä rikkinäinen Karhun paksuun kämmeneen, Karhu raukk' on tyytyväinen, Veitsi on käynyt sydämeen. Miehen silmät vaipuneina, Jäsenensä hervonneet, Puol' on päätä sirpaleina, Veret hankeen juossehet.
Mutta Irja katseen heitti kauas laakson vienon vesiin; taivaan valkopilvet peitti, kulki kuuhut valju esiin. Vartoi sulho vastausta, vartoi metsä, vartoi tuuli, näytti kuuhut kummastusta; mykäksi jäi immen huuli.
Kun iltamilla kuuhut tuo hänellen tarinoi, Nää »tarinat» hän kansalleen jo Suomen kielin soi; Hän näytti meille lauluissaan: tää maa on kallehin, Sen vertaa etsit »maitten sä ja merten takaakin». Tai »pääskynen» jos riemujaan liversi lennossaan, Hän riemut meille tulkitsi, sai lapset kuulemaan, Ja »mansikoita» Suonion ja »mustikoitakin» Kilvalla riensi noukkimaan niin nuor' kuin vanhakin.
Joka viettäis hetkisen rieman, Saa kurjan ja nurjan vaan; Josp' ei ois lempeä hieman, Ties, kuin tuota ollakaan. Niinkuin kuuhut loistain nousee Alta pilvenhattarain, Niin nyt ajan hattaroista Kuultaa kuva sulokkain. Kannell' istuimme me kaikin, Rheinin vartta viiltäen, Kesävehrät rannat hehkui Valoss' iltapaistehen.
Ja loistettaan luo kuuhut, Ja pilvitarhastaan Käy säihkyväiset tähdet, Levolle lapset maan; Mut' impi yhä hiihtää: Ah! Tylsä suloton On sammuvainen katse, Ja jalka voimaton. »Oi koti! Enkö nähdä Sinua enää voi?» Niin huokaa hän vaan toivo Se kerran vielä soi Voimia ponnistella Ja koti pilkoittaa: Viel' yritys ja impi Jo kodin nähdä saa!
Me teemme riemusta rikkaammaks ja kaihosta kauniimmaksi; ääressä takkavalkean sua suutelen kerran ja kaksi. Sua suutelen, itken ja iloitsen ja tuumin: hän kaikki kantoi; hän voi mua sietää tuokion, siks ijäisyyden hän antoi. Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta.
Katsoo kuuhut kautta oven kuolemata kaunokaisen.» Kilkattavi velhon kieli: »Jo nyt tiedän, tunnen, milloin levon löytää Hurtan mieli, pienentynyt synkin pilloin: eipä ennen, konsa surmaa Hurtan naisen Hurtan rauta, konsa kesken koston hurmaa hälle mieluisin on hauta.» Parahtaapi urho aimo, putoo permantoon kuin kivi; kun hän herää, velhovaimo häntä vielä lääkehtivi.
Ma mielin turvata velhon taikaan; Jos hengen suin ja voimin saan Ma salat ilmi piilostaan, Enk' enää hiki otsassa Julista, mit' en ma oivalla; Jos keksisin, mi sisäisin On kaikkisuuden yhdytin, Kuink' elämä taimii, toimii voima, Ei oppini ois vain tyhjä soima. Oi kirkas kuuhut, milloinhan Sa näet tuskani talttuvan?