United States or Sint Maarten ? Vote for the TOP Country of the Week !
Täällä peljätään pikku-tonttuja, hyvänsuopia huoneenhaltioita, ja lemmestään laulelevaa ahtia, ynnä muita sellaisia, jotka tuolla pohjoisessa oleskelevat meidän joukossamme taikauskon kesynä, tavallisena kotokarjana. Siellä luullaan myöskin löytyvän hyvänsävyisiä henkiä, jotka näkymättöminä kalastavat ja metsästävät ihmisien rinnalla, heitä vähintäkään häiritsemättä.
Tarkkaa vain, niin näet, Kuin maailman on kolmas pylväs tullut Narriksi porton; katso vain ja huomaa! CLEOPATRA. Tää lempeäkö? Sano siis sen määrä. ANTONIUS. Vaivainen lemmestään voi laskun tehdä. CLEOPATRA. Min' asetan sun lemmellesi määrän. ANTONIUS. Luo ensin uusi maa ja uusi taivas. PALVELIJA. Roomasta uutisia! ANTONIUS. Kiusallista! Lyhimmin siis! CLEOPATRA. Ei, kuule heit', Antonius!
Ei tuomios erheen lasta, ei syntistä vaimoa maahan lyö, ken pilkkas sua, sitä vasta sun muistaa armos aulein työ. En kerskata, mieli: mut ehdoin en syntihin suostunut milloinkaan. Hymys mullekin lempein lehdoin kevät, sai suvi suoneni paisumaan himon äänen myös minä kuulin, kun karkelot näin elon seppelpään, kun verenhehkuvin huulin se mulle haastoi lemmestään.
Säde päivän ja liitävä läntinen He ruusua armasti somaa. Sen vuoks tuul' henkäili huoaten. Säde pilvien etsi lomaa. Mist' onkaan aukean tuulen tie. Tuon ilmojen lapsipuolen? On sielu hällä, ken luullut lie, Ja huokaus lemmen, huolen. Oi säde sä onnekas! Helppo sun On lempesi lausua julki. Sun loistosi kieltä on kaivatun, Mi kaikkien kuulluks kulki. Kuin tuuli kertovi lemmestään?
Ione ei salannut enää Glaukukselta sitä kiintymystä, mitä tunsi häneen, ja nyt he eivät enää muusta puhuneetkaan kuin lemmestään. Nykyhetken hurman yllä väikkyivät tulevaisuustoiveet kuin kirkas taivas keväisten ketojen päällä.
Aina soitti ja lauloi vanha Väinämöinen, aina täyteläisempinä humahtelivat elämän ja kuoleman virret hänen huuliltaan. Eikä hän koskaan enää lemmestään laulanut eikä tulkinnut omia itsekohtaisia tunteitaan. Kansan iloja, kansan suruja hän lauloi sekä vielä riemuja ja murheita suuren luomakunnan.
Ma hiljaa vainen piileilin Ja tytön tuskitella soin; Se aatos oli suloisin, Ett' tähden mun hän kärsi noin; Sen vuoks' en oitis lemmestään Ma juossut häntä kiittämään. Vaan perho lensi kukkaseen, Se suunsa mettä sille soi, Ja rastas lauloi: rinnalleen Se puolisonsa kohta toi; Nyt kullan nimen mainitsin, Ja hälle kaulaan lennähdin. Tytölle.
Moisten tapausten jälkeen on yhdyselämä sietämätöntä. LIINA. Avioeroa! Niin pitkälle on siis onneton himonsa saattanut hänet, ettei voi elää enään minun kanssani. Ja onko Annalla edes aavistustakaan hänen lemmestään? Miksi ei, ehkäpä hän vielä elähyttääkin sitä? Tätä kaikkea kauhistusta miettiessä menee pääni vallan sekaisin, kun en vaan tulisi hulluksi. Terve sisko!