United States or Norfolk Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta kuulehan nyt Lempi...! Minä en kuule! ärjäsi jo rouva ja löi kämmenensä voimakkaasti pöytään, sanellen voimallisesti, juhlallisesti: Minä sanon sinulle nyt, Kauno Valdemar, jotta minä olen tähän asti paljon kärsinyt ja vaiennut, mutta minä en aio ikääni enää kärsiä. Ja yhä hermostuneemmaksi kävi rouva.
Toistensa kirjoitusvihkoja muka tarkasteltiin sekä kauno- että oikokirjoituksen suhteen, ja toiset oikoivat toistensa vikoja, sillä koulu oli loppunut jo pari vuotta sitten.
Siellä hän joutui aivan raivoihinsa huomattuansa, että vene oli mätetty pehkuja täyteen ja pehkut olivat tervan kuivuessa iskostuneet kiinni. Hän tiesi oman poikansa olleen siinä osalla, päivitteli sitä vaimolleen ja vannoi jo käsiänsä hykerrellen: Mutta kunhan sinä kanalja tulet, niin opit sinä! Kauno! varotti siihen äiti, joka oli jo toipunut ja iloitsi lapsensa takaisin saamisesta.
Mutta silloin nousi rouva ja kysyi juhlallisesti: Kauno Valdemar...! Minä kysyn sinulta Kauno Valdemar, jotta sillä laillako sinä puhut minul...
Jo sekin kauno poissa, Ja suvi lehdikkoissa Mull' uudet riemut suo. Sill' tammen alla tuossa Kosk' nuoret nään ma koossa, Ma yllyttämään heit'! Jo jäykkä poika vierii, Ja tyly tyttö kierii Mun kuullen säveleit'. Te jotka siivet luotte Mun kantoihin ja suotte Mun yhä pyöriä vaan, Te runottaret, varmaan Myös mäkin luona armaan Tok' vihdoin rauhaa saan? Itsepetos.
Ja milloin ja milloin ja milloin Viette taasen tyttörievun, Täältä kurjan kuljetatte Ihanaisen nurmen taakse, Kauno niityn kainalohon, Metsän neitsyen salihin, Sinipiian kartanohon? Ja milloin ja milloin ja milloin? Olipa se mielestäni kummallinen laulu. Eikä se siinäkään kaikki ollut, vaan pitkältä sitä kesti, vaikk'en minä sitä kaikkia muista.
Oi te henget maassa Ja veessä sekä ikitaivahassa, Te lievitystä rintahani tuokaa Ja hetkeksi nyt lepo mulle suokaa!" Oil lausununna Vesi kohahtaapi Ja neito Vellamon nyt liukahtaapi Veen kalvohon kuin tähdet taivahalla Sen silmät säihkyvät, kun lumoovalla Nyt voimalla ne onnettomaan kääntää Ja hälle sanat siivilliset ääntää: "Oi kauno!
Maapa suuri, kauno tuo Sun imetti piennä; Tuopa sulle leivän suo; Ellös siirry vieraan luo, Tää sun suojaa vielä! Aina valvo, taistele, Synnyinmaatas suojele, Niinkuin sun se suojaa! Sampoinen. Hiljaa huuto-Mikko häärii Pirtin karsinaisessa, Risutukkosia käärii, Polttaa niitä uunissa.
Nyt vasta tunsi sekä isä, että äiti, miten rakas heille heidän ainoa lapsensa oli. Surun murtamana odotti äiti tarkastuksen tulosta ja hänen tilansa parani, kun sai kuulla, ettei tuhasta löytynyt mitään jätteitä, ei luunsiruakaan. Kyynelsilmin syleili hän miestänsä ja valitti: Oi rakas Kauno Valdemar! Että hän ei toki ole niin kauheasti...
Ma muistan ajan, muistan aina sen, Kun elon aamu punas poskipäitä, Poveeni hentoon kasvoi kukkanen, Jonk' kauno peljännyt ei myrskysäitä. Kuink' olin viaton ja autuas, Kuin pilven päällä aamun ensi ruskat, Iloni niinkuin taivas kuulakas, Kuin kastehelmet haihtui helpot tuskat.