United States or Portugal ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kun nuoli sattuu ja uppoo ihoon, hypähtää hän ja koettaa pudistaa sen pois, heittäytyy maahan, kierii siinä, saa toiset nuolet irtautumaan, mutta työntää toiset yhä syvemmälle ... karkaa taas kivuista mieletönnä arenan ympäri sen aitavartta pitkin ja päätyy viimein kuninkaan istuimen kohdalle, pysähtyy siihen, peräytyy aitausta vastaan ja siihen äkäytyy.
Katso vuoren-kärsää hoikkaa, Kuin se kummallaisna kierii, Kuules kuin se hornaa, huohuu! Louhikossa lähde kuohuu, Nurmen halki alhoon vaipuu. Kuules ... pauhu, laulun raiku! Soiko armas lemmen haiku, Olleen onnipäivän kaipuu, Jolloin, täynnä hehkuvinta Rakkautta, sykki rinta. Sävelet kun hiljaa haipuu, Vastaa niihin vuoren kaiku, Niinkuin kasku muinais-aian.
Silloin kohoaa äkkiä vastakkaiselle kossalle solakka vartalo ja heiluttaa riemuisesti hattuaan sillallepäin. Kaikki pysähtyvät kuin paikkaansa naulatut. Hatut heiluvat, liinat lieskuvat ja valtava riemuhuuto kierii rantoja pitkin. Olavi astuu ripein askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät. Ensimmäinen, minkä hän näkee, on päremyllyn luona seisova kalpea, liikutuksesta värisevä tyttö.
Viskaa lääkkehistä rahan, hoippuu Hurtta yöhön mustaan; tuntee painavaksi pahan, turhaan anoo armahdustaan. Kaksi pitkää vuotta vierii. Simo Hurtta harmentuvi. Vitkaan kuut ja viikot kierii, haihtuu talvi, vaihtuu suvi. Vaan ei vaihdu aika vainon, kuulu kuningas on poissa, alla sodan, sorron painon huokaa korven kansa koissa.
Lumet mennehen talven jo mennehet lie älä pahalla pahaa sa muista! Ole ylimys, vaikk' olet nousukas! Sun vanha jo on sukujuuri. Ole ruhtinas ruumiilta, sielultas, ole ylhäinen, ylväs ja suuri, niin varmaan sun säilyvi valtikkas, olet Europan kunniamuuri. Kiireesti kierii ajan kehräpuu, välemmin kansa käyttää voimiansa, nopeimmin uskot, toivot uudistuu.
Mut tuskaani viihdyttää et enää voi, se ainiaks itkemään jää, se pisaroi verta ja pisarat hitaasti kierii, en muuta ma tee kuin katson, kuinka ne vierii.... Näät nyt, miten hauras ma olin. Miks päästit mun maailmaan yksin! Emon armahan arvoa tiennyt en lähteissä silloin. Oi äiti, nyt tiedän ja kärsin.... Tule äiti, ma pelkään!
Jo sekin kauno poissa, Ja suvi lehdikkoissa Mull' uudet riemut suo. Sill' tammen alla tuossa Kosk' nuoret nään ma koossa, Ma yllyttämään heit'! Jo jäykkä poika vierii, Ja tyly tyttö kierii Mun kuullen säveleit'. Te jotka siivet luotte Mun kantoihin ja suotte Mun yhä pyöriä vaan, Te runottaret, varmaan Myös mäkin luona armaan Tok' vihdoin rauhaa saan? Itsepetos.
Ja kevät kukkea kesään vaihtuu, syys keltaan käy, ja riehuu säät; jo silloin eessä on synkkä talvi, kunis kevään riemuisan jälleen näät. Noin aika kierii, vuodet vierii, elo itse muuttuu ja vaihtuu noin; Mut kuoloon asti ma intoisasti vain omaa Bellaani jumaloin. Oi, ylhät ikitunturit.
Nuo lait ja asetukset vierii E'espäin kuin tauti saastainen, Paikasta paikkahan ne kierii Ja suku ne jättää suvullen. Typertyy järki, kiusaks' suoja muuttuu... Voi! miks' oot myöhän syntynyt! Vaan oikeudet myötä perityt Ihanpa ne jo meiltä puuttuu! Luentosalit siis Göthe jätti.
Pimeään, aina vaan pimeään, aukealle, pois rantamilta, yöhön... Kavioini kapse kierii pitkin kalseaa jäätä autioon pimeyteen: hok, hak, hak, hok, hok, hak, hak, hok... Ja taivaan tähdet jään mustassa kalvossa minulle tahtia tanssivat.