United States or Finland ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Olli Akselinpoika!" sammalsi tästä odottamattomasta näöstä kummastunut ja kuoleman kalpea Valdemar. Erikin punottavat kasvot kävivät äkkiä lumen vaaleiksi, ja selvin hämmästys kuvausi niille. Signe lankesi taas vapisten hänen jalkoihinsa ja huusi: "O herra, elkää peruuttako armosanaanne!" "Ei," sanoi kuningas voimakkaasti.
He neuvottelivat nyt kauan ja arvelivat milloin yhtä, millon toista nimeä; mutta eivät sopineet siitä. "Kuules, tiedätkös, isä?" sanoi Valdemar; "hän on niin siunattu, ettei hän ensinkään tarvitse nimeä. Katso vaan, kuinka siunattu hän on." "Olkoon Valdemar sen valinnut," sanoi äiti ja ojensi kätensä miehellensä.
"Ei," sanoi pikku Signe, "sitä et saa tehdä, Valdemar; sinun pitää oleman Signen luona; mutta paha kotka sinun pitää ajaa pois, kun se tulee takaisin, muutoin voipi se helposti ottaa minut kynsiinsä ja lentää metsään; ja sitte ei sinulla enää ole Signeä." Elisabet heräsi. "Onko Herra kuullut rukoukseni?" kysyi hän, "ja onko minun poikani pelastunut petolinnun kynsistä?
"Tämä kaikki on sinun," sanoi herra, "mutta sillä ehdolla, ettet enää saa itkeä." "Maltas vähän, rouva!" sanoi Valdemar ja veti kätensä pois, juuri kun rouva tahtoi panna hänen päällensä mustaa röijyä. "Anna minun ensin koettaa rumpua," ja nyt alkoi hän rummuttaa niin, että hänen täytyi pitää korviansa ja hymyillä, huolimatta kyyneleistänsä, jotka olivat vähällä juosta hänen silmistänsä.
Nyt vasta tunsi sekä isä, että äiti, miten rakas heille heidän ainoa lapsensa oli. Surun murtamana odotti äiti tarkastuksen tulosta ja hänen tilansa parani, kun sai kuulla, ettei tuhasta löytynyt mitään jätteitä, ei luunsiruakaan. Kyynelsilmin syleili hän miestänsä ja valitti: Oi rakas Kauno Valdemar! Että hän ei toki ole niin kauheasti...
MARTTA: Sinä tarkoitat siis, että esimerkiksi minun ei tarvitsisi ollenkaan hakea paikkoja tai ylimalkaan koettaa päästä itsenäiseen työhön, vaan ainoastaan harjoitella ahkerasti pianonsoittoa niinkuin ennenkin. VALDEMAR: Juuri sitä tarkoitan. MARTTA: Ja luulet, että voisin olla onnellinen, jos vaan koettaisin olla ajattelematta, ajattelematta, ajattelematta! VALDEMAR: Ihan varmaan.
Hän taisi kokonaiset hetket huvittaa itseänsä leikittelemällä hänen edessänsä, ja hänen paras palkintonsa oli kun Elisabet silloin salli hänen hetkiseksi ottaa lapsi syliinsä. "Pidätkö sinä Signestä?" kysyi Elisabet usein hänestä. "Ah, paljoa enemmän kuin itsestäni," huusi Valdemar ihastuksella. "Minä toivoisin olevani iso, ja että olisin kuningas; sitte tulisi Signe minun kuningattarekseni."
UUNO: Pysy vaan omassasi, Leena! VALDEMAR: Ei, ei, ei. Tahdon kerrankin puhua sinun kanssasi totisesti tästä asiasta. Olen suoraan sanoen saanut kyllikseni tästä ikuisesta, kuolettavasta jankutuksesta. Enkä voi ajatella, että nyt vielä minunkin avioliitossani sama erimielisyys tulisi uudistumaan. Minä en voi, minä en tahdo, minä en kestä sitä.
Vihdoin oli Valdemar puettu suruun päästä jalkoihin, mutta hänen kasvonsa osoittivat suurinta iloa. Hän ei muistanut kiittää rouvaa kauniista vaatteista, mutta sitä lämpimämpi oli hänen kiitoksensa herralle leikkikapineista. "Kiitoksia, hyvä herra!" huusi hän vilkkaasti; "ah, sinä olet varmaan yhtä hyvä kun meidän Herramme taivaassa."
Ei yksikään päivä Valdemarin elämässä tähän asti ollut tuntunut niin iloiselta kuin tämä. Seuraavana päivänä tuli sinne keski-ikäinen mies, jonka Akselinpoika esitti Valdemarille semmoisena, jota hänen tuli totella ja kunnioittaa, sillä se oli hänen opettajansa. Opettaminen alkoi heti, ja opettaja huomasi ilolla että Valdemar tiesi jo enemmän kuin oli syytä odottaa hänen ikäiseltänsä lapselta.
Päivän Sana