Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 26. kesäkuuta 2025
Ahonen äänetönnä nautti, kun laskeva aurinko valoi kultiaan vesille ja maille. Mikä viehättävä maisema! Noiden metsäisten harjujen salaperäinen sini vietteli mielen kauas pois. Luutnantti vihdoin herätti hänet unelmistaan. "Tunnetko tuota koiraa?" "Ei ole minulla kunnia tuntea." "Se on apteekkarin Hektor, paras tappelija koko kaupungissa." "Elähän loukkaa meidän vääpeliä!"
Tyttönä ollessani rakkaus minut vietteli heikkouteen, jonka hedelmä sinä olet. Rikokseni riisti sinua suojaamasta isän sukulaiset ja katumukseni äitisi sukulaiset. Onneton sinä, jolla ei ole muita omaisia koko maailmassa kuin minä yksin!" Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään.
Hän asettausi niin, kuin jos hän olisi ollut erittäin mielistynyt niihin avuihin, joita minun vaimollani ei koskaan ollut, ja hänen sielunsa autuudesta huolta pitämisen varjolla vietteli hän häneltä ne 500 riksiä, joita hän aina itse oli säilyttänyt.
Siellä hän näki vanhan harmaapartaisen arapialaisen nimeltä Mohammed ben Sali, jonka Kasembe oli ottanut vangiksi epäluulon alaisena. Livingstone vaikutti, että hän päästettiin vapaaksi, mutta sai sitä kyllä jäljestäpäin katua, sillä tämä palkitsi hyvän työn pahalla ja vietteli Livingstonen palvelijat, jotka kaikki paitsi kahta hylkäsivät isäntänsä ja menivät tuon arapialaisen palvelukseen.
Vastasi hälle Dolon, jäsenissään jäätävä hirmu: "Vietteli hulluuteen lupauksillaan minut Hektor, ylvään Peleun poian ett' orot ois kaviokkaat, 392 vaskenvälkkyvät myös sotavaunut antava mulle.
Minun sydämeni pakahtuisi, jos tuumisitte lähtöä " äitini oli liian liikutettu, voidaksensa jatkaa. "Jane Murdstone", sanoi Mr. Murdstone sisarellensa, "kovat sanat meidän keskenämme ovat, toivon minä, harvinaisia. Se ei ole minun syyni, että näin outo seikka on tapahtunut tänä iltana. Toinen vietteli minut siihen. Eikä se ole sinunkaan syysi. Toinen vietteli sinut siihen.
Kaunis kesäinen päivä vietteli häntä ulos; monta viikkoa oli kulunut siitä kun hän viimeksi oli portista kadulle astunut. Honkaniemelle hän läksi ja istui siellä monta tuntia järven rannalla huojuvien heinien keskellä. Ei ajatellut mitään, eikä tuntenut mitään, lepäsi vaan ja kuunteli luonnon ääniä. Palatessaan hän poimi kukkia ja laittoi niistä kimpun.
Hänet valtasi silloin ajatus, joka kohta vietteli hänet hirveällä, hellittämättömällä, hurjalla tavalla. Hän tahtoi ottaa selkoa siitä, mitä oli tehnyt, melkein päivästä päivään. Hän ripusti seinille peräkkäin kaikki nuo kellastuneet almanakat ja kulutti tuntikausia katsellessa niitä, milloin mitäkin, ja miettiessään: Mitä tapahtui minulle tuossa kuussa?
Sen varoituskirjeen johdosta, jonka te, herra d'Artagnan kirjoititte minulle, otatin minä kiini tämän naisen ja jätin hänet erään rehellisen palvelijan huostaan; hän vietteli sen miehen, pisti puukon hänen käteensä, sai hänet tappamaan herttuan, ja ehkäpä juuri tällä hetkellä Felton parhaillaan suorittaa verellänsä tämän hornanhengen rikosta.
Niin hän rientää riipponensa, Hyppää Hyypiöisten ahoilla, Jossa armaal aamuhetkel Kirjokarjaansa hän paimensi. Aho pyörtää ympärillä, Kanto-aho alakuloinen, Kannon kärjel rastas raukka Ehtovirttänsä jo visertää, Aurinkoinen taivahalla Iltariutuvana loimottaa. Mutta karja, kultakarja, Onpi teillä tietämättömil; »Ehkä surmansa jo saaneet Kaunis Kyytö, Hella, Helmike.» Tyttö seisoo: vimman silmä Ympär ahon aavan leimahtaa, Kyynelkoskeen hyrskähtäävi Sydämmensä murheen aholla, Kyynel virtaa, rinta reutoo, Ijankaikkinen on ikävyys, Päivä synkee Paimelassa, Hyypiöisten kiviahoilla. Eukko vanha vastaan käypi, »Pihkamuori» mustanaamanen, Kaunoisien kaakkusien, Pihkaleipäin kiltti leipoja, Kiltisti hän leivät leipoo, Ympärkiertoileevi kauppien; Noilla kauppakierroksilla Sanaa saarnailee ja laulelee; Sillä muori mustanaama Vallan ankara on lukija. Moinen monna kohtauuvi Kantain pihkatuokkoaan Käsivarrel vasemmalla; Kirveskynä kädes oikeas. Kyseleevi kyynelsilmin Paimen kurja vaimolt vanhalta: »Sano mulle, Pihkamuori, Anna, eukko, armas vastaus; Näitkö karjaa kadonetta, Kultahista karjaa kotoni? Sano, kuulitko sä kellon, Helmikeni kellon kileän?» Tuohon vastaa muori vanha Kohden katsahtaen karmeast: »En ol nähnyt, en ol kuullut, Nähnyt karjaas, kuullut kelloas.» Tuohon tyttö tuskissansa: »Voi mua lasta onnetonta, voi! Kadotinhan kodon karjan, Haen vaivalla nyt hukkunei. Onhan vaiva samoella Taakka tämä käsivarsillain; Väsyi peni Paimelassa Päivää ensimmäistä käydessään.» Tuohon taasen vanha vastaa, Lausuu tuikealla tavalla: »Oikeinpa sua taivas tassii, Syystä lennättäävi liekkiöö, Rankasee hän rikollista, Vihan lasta vallatonta lyö. Mitä vielä? Huomasinpa Aamul teidän tarhapihalla: Vastoin tahtoo vanhimpainsa Lapsi karjaan pentun vietteli; Siis nyt ansiosta aivan Tuossa karvakuormaas kantelet Kaukana sun karjastasi. Mitä vielä? Suuri Jumala! Tässä perkel lapsen pukee Hullun 'Kukko-Leenan' krullahaan; Hepenissä herrasnaisten, Mukamakin tervatentti sä! Mitä sanon, mitä saarnaan? Voi sä ylpeyden enkeli! Oikeinpa sua taivas tassii, Syystä lennättää hän syntistä. Syököön susi karjan kaiken, Lyököön epeliä leimaus! Läsnä on jo mailmanloppu, Läsnä onpi hetki hirmuinen!» Pakisi niin Pihkamuori, Eukko murhan-musta muodoltaan, Mutta pian piika pieni Muorin metelistä pakeni, Riensi kolkol katsannolla; Tuonne katosi hän koivistoon. Kalpeassa koivistossa, Liimus lempeässä lentää hän, Hatun päästään viskaseevi Kolinalla kannon kylkeheen. Siitä hyppää hassatukka Halki hymisevän hongiston, Toki taasen kuultelemaan Karjankelloa hän seisahtaa. Kellon kuulee koillisessa, Kohden koillista hän kiirehtii, Kiirehtii hän kiihoissansa, Mutta kerran vielä kuultelee: Kuulee kellon lounaisessa, Kääntyy kohden lounasta hän taas. Kaikuu tuolla, kaikuu täällä, Kaikkialla kellot tuhannet; Tuonne juoksee, tänne juoksee Tuskissansa paimentyttönen Katri kurja, miksi juokset, Miksi tuiki turhaan kiitelet? Kellot kaikki valhekellot Korvis murehtivan paimenen. Tuonpa hän tok' viimein huomaa, Vaipuu alas hongan juurehen; Valittaa hän, vaikertelee, Vuotaa kyynelhelmet virtana. Päänsä vasten polveansa Alaskallistaa hän kiljunal; Mutta Jalli, pöllö-penttu, Lepää huokuvassa helmassa. Niinpä itkee iltanummel Likka pieni hongan juurella, Vasten polvee päänsä painaa, Polven peittää tukka tumpura. Mut jo paimen vaikeneevi, Hetkes itkemästä herkenee, Korkeuteen katsahtaen, Päänsä vasten honkaa nojaten, Taivasta hän rukoileevi, Ristis kädet pienet polvilla: »Elon herra, Jumalamme, Katso puoleen kurjan paimenen, Hälle armostasi anna, Että löytyy karja kadonut! Synnin tein mä, koska toivoin Velhosanat onnen saattavan, Synnin tein mä, kummitellen Herrashepenis ja kukkasis; Kadunpa tok' katkerasti, Anteeks syntejäni anelen, Lupaan lujal sydämmellä Olla täällä kuuliainen laps, Valmis käskyyn vanhimpaen, Ylpeyden kauvas karkottaa. Kotja taasen käytyäni Kotokarjan kellon kilinäl, Anon anteheeksi emoltani, Hänen kaulahaansa lankien. Mutta saata, että löydän Kulta-omenani ihanat, Elon herra taivahaassa, Katso puoleen kurjan paimenen!» Niin hän lausui, kunnes sammui
Päivän Sana
Muut Etsivät