United States or Zambia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ma sitä muista en. Kuin pisar merehen, kuin tähti aavan avaruuden helmaan niin hukkuu murheeni, niin vaipuu lauluni syksyn suureen suru-runoelmaan. Koti kaukainen, armas, mi syliis mun synnytit kerran, koti kadonnut, kaunis, ole siunattu nimehen Herran! Koti tuskainen, ankee, koti rauhan aarteita vailla, olet ainoa keidas elon muistojen korpimailla!
On tahto turha parempaansa vastaan; siks vasten mieltäin, myöten mieltä hänen, ma veestä vedin sienen, viel' ei täyden. Niin lähdin sieltä, samoin Mestarini; vapaata äärtä pitkin vuorta käytiin kuin liki harjain muureill' astutahan. Ne, jotka pisar pisaralta pahan, mi vaivaa koko maailmaa, pois itkee, näät ulko-äärtä ovat liian liki.
Meren pisar pienoinen, kotiis jälleen palaat. Lauluun suuren syvyyden yhtyä taas halaat, uskos jälleen uudistaa mereen kuuluvasi, meren rauhaa siunaavaa tuta tunnossasi. Vielä uunna kimmeltäin nouset aaltoin yli. Yöstä unten lempeäin meren äidin-syli uuteen valoon nostaa sun, unten virvoittaman, heräät jälleen aamuhun elon aina saman. Elämän kemut. En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä!
ja näin Vergiliukselle virkoin: »Joka vereni pisar vapisee nyt vallan; ma tunnen merkit vanhan lemmenliekin.» Mut ah, Vergilius jo poissa oli, Vergilius, tuo isä armain, lempein, Vergilius, jolle kaikkeni ma uskoin! Ei kaikki paratiisin riemut voineet mun poskiani, jotka kastehella jo pestyt oli, kyynelistä estää.
»Kuin Pohjan jää ja hanget talviset on kylmiä sun kansas sydämet, ja vastaan kylmyyttä ken taistelee, hän myöskin itse viimein kylmenee. Yks pisar ei voi jäätä sulattaa. Vain hetkinen, se itse jääksi saa. Siis, Pietari, sa lapsen-hourees jätä: pois karista sa unelmien ies ja elä kerran omaa elämätä ja ole oma itses, ole mies!» Näin puhui Piru vielä Pietarille kun yli Wittenbergin syttyi koi.
Ei pisar ainutkaan mun vuotanut kaihoni maljaan, jonka ma kurkoitin maisia riemuja päin, en ole kuumain huulteni pyyntöön kaikua kuullut, niinkuin tyhjyyteen kuiskannut kaihoni oon. Oi sinun puolees taas, sinä valkea, silmäni nousee keskeltä turhuuden, kahleista valheen ja yön.
Syli tyhjyyden kohta jo sulkee elon huumeisen, uupuneen, meri tuntematon yli rantain pian tummana tulvailee, sodan pauhun kanssaan kantain, johon sydämet raukenee. Jo on hetkeni yksinäisin, jo on kaihottu, aikas sun! Elon maille yksinkö jäisin iäks aaveena kulkuhun ? Mana rauhansa kieltäis multa, jos en juhlien kuolla sais, jos en loppuun syömeni tulta olis hehkunut rinnallais! Meren pisar.
ja näin Vergiliukselle virkoin: »Joka vereni pisar vapisee nyt vallan; ma tunnen merkit vanhan lemmenliekin.» Mut ah, Vergilius jo poissa oli, Vergilius, tuo isä armain, lempein, Vergilius, jolle kaikkeni ma uskoin! Ei kaikki paratiisin riemut voineet mun poskiani, jotka kastehella jo pestyt oli, kyynelistä estää.
Katso, sun alttarillas uhrimme aina on uus, katso, sun eessäsi seisten me vannomme kansana tässä: vain yli rintamme käy luoksesi sortajan tie, vasta kun viimeinen käsivarsi on kahvassa miekan uupunut taistellen, vasta kun viimeinen on pisar hurmetta vuotanut, Korkea, kasvojes eessä.
On tahto turha parempaansa vastaan; siks vasten mieltäin, myöten mieltä hänen, ma veestä vedin sienen, viel' ei täyden. Niin lähdin sieltä, samoin Mestarini; vapaata äärtä pitkin vuorta käytiin kuin liki harjain muureill' astutahan. Ne, jotka pisar pisaralta pahan, mi vaivaa koko maailmaa, pois itkee, näät ulko-äärtä ovat liian liki.