United States or Tonga ? Vote for the TOP Country of the Week !
Poistuimme, jälleen porrastietä, äsken pimeyden vuoksi alas astumaamme, Oppaani nous ja minut kanssaan veti. Astuimme autiota uraa, paatten, kivien, kallioiden kaartamata, miss' ilman kättä eestynyt ei jalka. Ma tunsin tuskaa silloin, tunnen vielä, kun muistan, mitä siellä näin, ja mieltäin enemmän ohjaan kuin on mulla tapa,
Ma kiitän, että Herra tuskassa rakkautein kastoi. Mieltäin hetkin toisin ma tuskin tunsin, liian raskasta olisi, jos sun menettänyt oisin. Hänt' ylistän, mi elonkirjahain lemmellein murheen aateluuden antoi, retkelle voiton vapaakirjan sain häneltä, läpi metsäin avarain mun runoratsuin meidät kotiin kantoi! osoittaa rakennusta kohti.
Mut kysymys, min mulle teit sa, tuolla sisällä saap' on varman vastauksen, myös toivos salainen, sa jost' et puhu.» Ma hälle: »Hyvä Oppaani, en peitä sinulta mieltäin, vaikk' en liioin haasta; mun siihen totuttanut oot jo ammoin.» »Toskanan mies, mi sanoin kaunein kautta tään tulikaupungin käyt elävänä, sua pyydän tähän hetken seisahtumaan.
Mua katumuksen nokkonen niin poltti, muut' että kaikkea, mi houkutellut ol' lempeni, nyt tunsin vihaavani. Niin mursi itsetuntemus mun mieltäin, ett' taintuneena maahan kaaduin; kuinka mun sitten kävi, tietää seikan syypää. Kun sydän taas toi mulle voimaa, Naisen tuon yksin-laulavaisen näin; hän yllein kumartui, virkkoi: »Tartu, tarraa minuun!»
Ja la'it uudet laatii pieni henki, Ja yhteiskunta muodostetaan näin Juur' samallainen kuin ol' entinenki, Vaikk' kiilloitettu vähän päältäpäin. Ja jälleen syntyy järjestys niin uhkee, Ja kahleet uudet ihmishenki saa, Ja jälleen myrsky uusi raivoon puhkee Ja maahan kaikki murtaa, musertaa! Lohdutus. Murhe musta, haikea Mieltäin ahdistaapi; Elää on niin vaikea, Oikein harmittaapi.
On tahto turha parempaansa vastaan; siks vasten mieltäin, myöten mieltä hänen, ma veestä vedin sienen, viel' ei täyden. Niin lähdin sieltä, samoin Mestarini; vapaata äärtä pitkin vuorta käytiin kuin liki harjain muureill' astutahan. Ne, jotka pisar pisaralta pahan, mi vaivaa koko maailmaa, pois itkee, näät ulko-äärtä ovat liian liki.
Mua katumuksen nokkonen niin poltti, muut' että kaikkea, mi houkutellut ol' lempeni, nyt tunsin vihaavani. Niin mursi itsetuntemus mun mieltäin, ett' taintuneena maahan kaaduin; kuinka mun sitten kävi, tietää seikan syypää. Kun sydän taas toi mulle voimaa, Naisen tuon yksin-laulavaisen näin; hän yllein kumartui, virkkoi: »Tartu, tarraa minuun!»
Siis tiedä, että liian loitoll' oli minusta ahneus, ja tuopa liika tuhannet kuut nyt kiusannut on mua. Ja jos en ohjannut ois oikein mieltäin, kun luin sen kohdan, missä huudat sinä kuin ihmisluontehelle suuttuneena: 'Kirottu kullan nälkä, kunne johdat maan päällä, ah, sa kuolevaisten himot! vihaista vieläi taakkaa vyöryttäisin.
Hän kävi tulipunaiseksi eikä tietänyt sitä eikä tätä. Matami Torvestad katsahti hetkeksi ankarasti Henrietteen; sitten kääntyi hän Erik Pontoppidan'in puoleen, ja kohta kun hänen silmänsä oli nappiin koskenut, vastasi poika vilkkumatta: "Ei enää synnin valta Saa mieltäin hallita Sen voitan. Jumalalta Saan siihen voimia."
Pian tulkaa takaisin, ja usein! Kunpa ei patriarkka vielä tänään mitään sais tietää! Tai miks ei? Vain sanokaa jo tänään, mitä tahdotte! MUNKKI. En minä! Hyvästi jääkää! NATHAN. Muistakaahan käydä! Jumala! Tässä taivaan alla aivan ma oitis polvistua tahtoisin! Kuink' itsestään nyt laukee solmu, mikä niin usein mieltäin ahdisti!