United States or Christmas Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sen kulmille kuuluu Kointähtikin silloin, sitä armastan aamut ja itken ma illoin, sen miehet ja naiset on sukua sorjaa, eikä maass' ole yhtään herraa, ei orjaa. Ja lapsien, jotka on suurempi suku, on lauma kuin tuhanten laulujen luku, jotka syys-yössä syntyy ja surun-yö siittää, mut jotka myös rintamme lohduksi riittää.
Näet rintamme on ijäks liittynyt. Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872. KULLANKEITT
Sinä johdat ihanaan taisteloon, sinä annat vaaran ja voiton! Vaikene, arkinen askar ja vaikene, toivo ja kaipuu, hetkeks hiljetä suo, Aika, sa hyrskyvän vuos, ett' olis silmämme tyyni ja ett' olis tahtomme suuri hetkellä täyttymyksen, hetkellä vuossatojen, ett' olis rintamme kirkas ja mielemme onnelle altis, aika kun täytetty on, suurin kun hetkemme löi.
Päivään me nousemme, auringon ahjossa taottu on jousemme! Valkeuden voimalla maailman voitamme, vapauden virsiä vangeille soitamme, oikeutta vaatien, lakia laatien hyvyydellä! Itselle ankarin, toiselle hellä, laki on sankarin! Oman rintamme taulu ylin määrä on jousten.
Mutta minä tahtoisin, että te matkustaisitte, lapset. Ja sinä, Otto, älä vaan maista mitään hedelmiä. Minä sähköitän heti Bresserille, että hän lähettää meille desinfektsioni-aineita, sanoi Fredrik. Mitä sitte tapahtui, sitä en voi tarkasti kertoa, sillä tämän aamun tapaukset olivat viimeiset, jotka kirjoitin punaisiin vihkoihini. Pelko ja epätoivo täytti rintamme.
Rauhaa vailla on rintamme kesken onnenkin pilkkeen, kaihomme kiirehtäin kaukana eellämme käy päin jotakin, jot' emme me tunne, ei silmämme nähdä, korvamme kuunnella voi, ei käsi voi omistaa. Maailma verhonsa taakse on kätkenyt matkamme määrän, maailma pauhinallaan pettänyt korvamme on. Hiljaisuudesta tullen ja hiljaisuutehen mennen kuin unikulkijan käy, ihminen, rauhaton ties.
Siellä istumme nuorelle nurmikolle ja kerromme toinen toisillemme itsestämme ja elämästämme ... suunnittelemme tulevaa, yhteistä elämäämme omassa kodissa, Hallassa... Tule, Johanna ... sinne, missä luonto yhtyy oman rintamme riemuun ... tule! Ei, ei.. Jaako, ei!... Joku saattaisi nähdä! Antaa heidän nähdä!... Mitä me muista! Me kaksi, me riitämme toisillemme. Tule nyt vaan!
Ei Runotart' ole kiehtonut purppura koskaan, marmori Paroksen tahi Indian helmet. Ah, paremmin vain harvan viittamme alta Muusat, ain' ikinuoret, tuntevat varmaan rintamme hehkun. Albius, ystävä, kun siis laulusi kuulen, riemuiten myös tartun ma lyyrani kieliin: nuoria oomme me vielä, sen tietköhöt nuoret, tietköhöt, että on rintamme hehkuja täynnä, lauluja täynnä!
Katso, sun alttarillas uhrimme aina on uus, katso, sun eessäsi seisten me vannomme kansana tässä: vain yli rintamme käy luoksesi sortajan tie, vasta kun viimeinen käsivarsi on kahvassa miekan uupunut taistellen, vasta kun viimeinen on pisar hurmetta vuotanut, Korkea, kasvojes eessä.
Mikä soitto? Mi kaihon ääni! Te paimenet, hiljaa: Panin huilu se on! Noin satakielet edes ei vois laululla rintamme hehkua tulkita koskaan! Suuri hän vielä on Pan, vielä hän herramme on! Paimenet, paimenet, kuulkaa, kuulkaa vuoret ja laaksot: Nuori hän vielä on Pan! Laulussa nuori hän on! Poissa on lemmen onnekas aika ja poissa sen riemut. Kaihot nuoruuden huiluunsa jäänehet on!