Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. kesäkuuta 2025
Antti oli kyllästynyt harhailevaan, kuljeksivaan elämään ja mieltynyt Liisuun. Hän aikoi asettua Liisun kotiin ja ruveta jatkamaan Liisun isän sepänammattia. Kaarinan ja Pekan piti jäädä heidän luokseen. Se oli Antin ehdotus ja tuuma, mutta se ei sopinut Pekan omaan haluun. Häntä vetivät vastustamattomalla voimalla puoleensa metsä, yksinäisyys, vapaa elämä salomailla.
Rikotusta ikkunasta kurkistaa musta metsä sisään ja suhisee aivan kuin kotona Pognembinissä ja tässä suhinassa kuuluu saman äänen kuiskaus: "Bartek, vapauta kansalaisesi!" Mitä oli hänen tehtävä? Paetako heidän kanssaan metsään? Niin, mitä muuta! Koko hänen preussiläinen kurinsa peljästyi tätä ajatellessa. Isän ja Pojan nimeen! Ei, nyt oli ristinmerkki tehtävä. Hänkö, sotamies, karkaisi?
Kuin se, mi villisian kohti saavan ja ajoseuran paikaltansa näkee, petojen ynnä puiden ryskeen kuullen, kaks miestä vasemmalta, alastonta ja raadeltua, ryntäävän me näimme niin vinhasti, ett' eessä metsä halkes. Huus etummainen: »Apuun, apuun, kuolo!» Ja toinen, joka hitaammalta näytti, huus: »Lano, noin ei nopsat jalkas olleet
PAULI. Ja taivas selkii, kotomäen kuuset Taas kärkiänsä hiljaa kastelevat Siniyden korkeahan merehen, Lännessä päivän kultatähti paistaa Ja metsä kiiltää sateen pisarista. Niin ottaa meitä vastaan synnyinmaa Kuin äiti, ilon kyynel poskellansa.
Isä määräs sulhon toisen: Impi häitä pakeneepi. Metsä öinen huokaileepi, Siinä liitää haamukansa. Impi häitä pakeneepi: Ritar' noutaa armastansa. Siinä liitää haamukansa, Täyttäin korven kulmakkehen. Ritar' noutaa armastansa, Haamu urhon kaatunehen. Täyttäin korven kulmakkehen Veisaa joukko tuonelainen. «Haamu urhon kaatunehen,» «Sua seuraan, armahainen!»
Vaikka Martina oli jättänyt tuvan, seurataksensa kylänmiehiä, löytyi siellä kuitenkin useita vaimoja naapuritaloista. Koska muutamat näistä valittivat, että heidän miehensä, unohtaen omat lapset, olivat toisten pojan tähden antauneet hengen vaaraan, sanoi Anna vahatessaan uutta lankaa: "No niin! mutta käydä harhaan metsässä, on kauheata, erinomattain lapselle; siitä tiedän kertoa asian omasta lapsuudestani. Minä rukoilen Jumalan tähden, ettei kukaan koskaan antaisi vieteltää itseänsä käymään oikotietä, jota ei itse tunne. Oikotie tulee usein perkeleentieksi! Minä muistan sen niinkuin olisi tänäpänä tapahtunut kuka tietää, ettei Juoseppi kävisi samaa tietä! Jumala varjelkoon häntä kuitenki käymästä minun tietäni, sillä siitä ei tahtonut tulla loppua. No niin! se oli kaunis jälkimetsu-maaria silloin ja korea ilma sinä päivänä, kun minä vaelsin Venkerään, vievä yhtä myssyä, neulomaani rikkaan talonpojan Hulttisen tyttärelle. Minä vaelsin siis edespäin laaksoon. Tultuani kappaleen matkaa metsässä, kohtasin minä kaksi lasta yhden pojan ja yhden immen vuohia kaitsemassa. Silloin sain ällin en tiedä minkätähden kysyä immeltä, jos eikö löytyisi jotakuta oikotietä Venkerään. Kyllä, vastasi tyttö, teidän täytyy jättää iso tie ja poiketa vasemmalle katajapensailla. Minä pyysin nyt jompaa kumpaa lapsista saattamaan itseäni, mutta kumpikaan ei tahtonut jättää toistansa, ja molemmat eivät taitaneet eritä vuohista. Minä vaelsin siis yksin. Tultuani kappaleen matkaa ylös metsämäkeä, käännyin kysymään, oliko se oikea tie. On, vastasivat tyhmät lapset niin olin kuitenki kuulevanani. No hyvä! minä kiipesin mäkeä ylös ja mäkeä alas, mutta tiestä, jaa, siitä ei tahtonut tulla loppua. Mitä tahtoo tämä sanoa? olenko minä eräällä sysimiesten tiellä? En ymmärtänyt silloin mitä sysimiesten tie tahtoo sanoa mutta minä sain sen oppia kerran kaikkeissansa. Ei taideta olla vääremmällä tiellä, kuin sysimiesten polulla. Sillä ei se johdata ihmisiin, vaan pois ihmisistä. No niin! minä kävin käymistäni, ja tulin tihkuun hakometsään. Siellä edessäni puiden välissä makasi joku. Mikä se on? Se oli peura, lepäävä. Peljästyksestä kirkasin minä, ja peura heräsi ylös ja katseli minua suurilla silmillänsä, ikään kuin tahtova sanoa: sinä tyhmä elävä, miksis häiritset päivällisuntani? Minä rännäsin tietäni minkä jaksoin; minä uskoin muka peuran askele askeleelta ajavan minua takaa, puskeakseen sarvensa selkääni. Jumalan kiitos olkoon! sanoin minä vihdoin itsekseni, kun metsä loppui ja minä tulin yhdelle niitulle. Koskaan en kuina päivinäni ole nähnyt perhoisia niin paljon kuin siellä; ajelin takaaki niitä hetken aikaa. Nyt et saa kauemmin viipyä, sanoin itselleni; kävelin sitte poikki niitun ja tulin vielä kerran metsään. Täällä oli yksi jalkapolku ja se ilahutti minua sanomattomasti. Nyt olet kohta maalin päässä, ajattelin minä; kyllä kauniisti! Minä kävin käymistäni, ja polku loppui; mutta metsä se tahtonut ei ottaa koskaan loppua. Viimein tulin taas yhdelle niitulle. Täällä surisi varsin erinomaisesti. Ajatteles, jos olet tallannut jonkun vaapsiaispesän, sanoin kauhistuen itselleni.
Auringonnousun aikana, jolloin heinäväki tavallisesti lähtee töihinsä, oli usva kerännyt koko voimansa ja näytti tahtovan litistää kaikki liikkuvaiset maata vasten, jottei pääsisi hievahtamaan. Tuskin pihamaan yli erotti huoneita, varsinkaan ulompana olevia. Pellot ja niityt ja metsä saarekkeineen lienevät joutuneet minne hyvänsä.
Ja pääsi vanhan miehen suusta pitkulainen, ulvahduksen tapainen haukahdus, jolla hän ilmaisi kaihonsa ja toiveensa, samalla kun tahtoi antaa tietää, missä hän itse kulki. Oli kuutamoinen yö, ja metsä oli hiljainen ja maat uinuivat, mutta ilmassa oli hääilojen enteitä ja havun neulan lemua ja hongan tuoksua.
Missä Kullervo? Hänt' etsin. Lähtee vasemmalle. Kellojen kalinan kuulen. Kiitos, metsä mieluiseni, Viel' on karjani elossa, Paimenen kiroista päässyt. Suojele, suloinen metsä, Vastakin vahingon alta Minun kaunis karja kulta. Sitä kaitse, kasvattele, Ruoki rasvamaitoiseksi, Että Ilmarin emäntä Sulostuisi voisulasta, Kalevalan kukkaseksi, Sepon itsensä iloksi.
Kun matkamies oli kulkenut tämän sulotuoksuisen alueen läpi, niin jäi joen masentunut kohina hänen taakseen ja metsä sai takaisin jylhät sävynsä. Jälleen mies vakaasti astua taputti tuntikauden, alkaen yhä enemmän muistella kantamustaan, ja yhä vähemmän ja vähemmän välittää ympäristöistään; ja uuden tunnin väijyivät hänen jokaista askeltaan oksilta ja viidakoista hartaat tuijottavat silmät.
Päivän Sana
Muut Etsivät