United States or Netherlands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Miksi et enemmän mielinyt mua, katsoit tähtihin päin? Katsoin tähdistä kohtalon teitä, siksi ma unhotin sun. Ollut et enää hunnini hurja, loukkasit lempeni mun. En ole entinen Attila enää, Jumalan vitsa ma lien. Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet, tietävät petturin tien.
Hurtta silmiänsä hieroo, korviaan ei enää usko: »Tiedän, mua kansa vieroo; mutta vienyt Sallimusko noin on järjenjuoksun hältä, joka kotonain mua uhkaa; lien jo kuollut elämältä tulta oon, en vielä tuhkaa!» Vieraalleen hän oven näyttää. Mutta nousee Herran miesi, ääntä korkeampaa käyttää: »Sinun siell' on kotiliesi tähti-yössä, mieron tiellä!
En tiedä, kuinka tuonne tullut olin; niin horroksissa ollut lien ma silloin, kun jätin, koito, tien ma todellisen. Mut päästyäni juureen kummun, missä tuo laakso loppui, jonka kauhistukset sydämen multa oli lävistäneet, ma ylös katsoin: vuoren huippu hohti säteissä tuon jo tähden, kaikki joka jokaista tietä ohjaa oikeahan.
Hän kiersi minua kuin paha pässi karitsa, että oli ristinä joka paikassa, ja kun lien sitten sattunut sysäämään häntä vähänkään, niin silloin oli jo vankumassa ja ränkymässä kuin päästään leikattava. Se lankesi luonnosta, että minulle siitä selkään loikutettiin, olipa syy kenen tahansa. Sanottiin vaan, että vanhemman pitää olla viisaamman ja antaa perään.
ja pelkään, että niin on erheen vanki, mikäli kuullut olen taivahassa, ett' apuun lähtenyt lien liian myöhään. Nyt mene, käytä sanaas ynnä muuta, mi olla saattaa pelastukseksensa, hänt' auta niin, ma että lohduttaudun. Beatrice on se, joka käskee sua; ma tulen sieltä, jonne jälleen halaan: lähetti Lempi näin mun haastamahan.
Suleima! jos isälles velkaa ma oisin, ja mun sa naisit, niin tuskin sa armasta nimeäs yhä kuulla ja kuulla saisit! Mut nyt olen laulaja itse, min nimen he piirsi kultaan: Suleiman vankina unta nään ajan kultaisen väikkyvän tultaan! Kai Hafiz gaseelein laulaa voi suloa impensä armaan, kai lauluruhtinaan eessä lien vasta-alkaja varmaan;
Sun päähäs tahdoin Suomen kruunun painaa, mut painoin tuskan orjantappuran. Lien mennyt mies, jo hautaan valmis vaihaa, vain tiedän, että Sua rakastan, Sun kauttas vaan, kun sulat suudelmiini, ma vielä riipun elämästä kiini. Näin siis on käynyt, rakas lapsirukka!
Ah, anteeks anna, että rakastan. Jos mielit vihata, niin vihaa vaan. Sun luotas lähden, kärsin kuitenkaan ma unhoita en, että rakastan. Sinäkö elät vai elänkö minä: toinen meistä nyt kuollut on. Sullako onni vai lieneekö mulla: toinen meistä on onneton. Haudassa toinen ja maanpäällä toinen. Kumpi on ehtinyt päähän tien? Ah minä tiedän: haudassa sinä kuitenkin minä se kuollut lien.
Tyrskyjä vastaan, tuulta ja lunta, Purttani ohjin, mut uinuen unta, Josta en herää vaaroissa tien. Vaahti se kannelta syöksyvi ruumaan, Enkä mä herää, tuskinpa tuumaan Retkeä vastoin tuulta ja lunta, Kotiin ma kuljen, mut uinuen unta. Aallokko, lausu: kuollutko lien?
Ja niin lähtivät miehet ja jättivät Kallen siihen, ihan Lipan kynsiin. "Morsiamesi? Sinäkö mun morsiameni?..." kysäsi Kalle tuimasti Lippaan kääntyen. "Ka, mikäpähän minä sitten lienen ... pitäisipä tuo vain sinunkin tietää... Täss' on vielä sormessani sormuksesikin, jonka Maarian-lauantaina annoit ... ja hyvinpähän silloin koreasti puhuit... "Humalassa lien ollut..."