Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 10. heinäkuuta 2025
Kuinka onneton nyt minä lien; Ota pois meri, vie tämä sormuski, Mitä tällä mä käessäni teen." "Nyt näen mä sen ehkä myöhään, Että muita hän rakasti, Minun jätti surussani itkemään, Ja viekkaasti vietteli." Petetty nuorukainen. Nuori mies kihlasi morsiamen, Otti oman kullan, Meni sitte vieraille maille, Lupasi pian tulla .
Lien paljon ma lauluja tehnyt, mut yks oli kaunehin, oli mulla niin armas aihe polo, kuinka sen unhotin! Se oli mun onneni laulu, sävel säihkyvä, voitollinen. Yöt päivät yhä ma etsin sitä pohjasta sydämen. Ja vuodet ne vierii ja vierii, tuli silmien sammuu pois. Mitä siitä, jos löytyä kerran elon kauneus kadonnut vois! Jo ystävät ympäri väistyy, ovat hapseni harmenneet.
En tiedä, kuinka tuonne tullut olin; niin horroksissa ollut lien ma silloin, kun jätin, koito, tien ma todellisen. Mut päästyäni juureen kummun, missä tuo laakso loppui, jonka kauhistukset sydämen multa oli lävistäneet, ma ylös katsoin: vuoren huippu hohti säteissä tuon jo tähden, kaikki joka jokaista tietä ohjaa oikeahan.
Lien ollut liian kylmä rakkaudessa, ma vaikka rakkauteeni raukean, mull' oli tunto lemmen leimutessa, ett' ovat lainaa lahjat Salliman; siks yhtä tyynnä onnen kukkiessa kuin kuihtuessa näit mun kulkevan, mun uskoit patsahaks, mi tuskin eli; sen sydän vaikka tulta sykähteli.
Vaiko haudassa vasta tuo valkea vuosi koittaa, vuosi uus, joka rauhan suo, rakkaudella voittaa, vuosi kansojen, ihmisten, ihmis-ijäisyyden, tahto taivahan, tähtien, ääni äärettömyyden? Ei! Sen täytyy jo täyttyä täällä maailmassa, toivotun todeksi näyttyä kuin sen näimme lassa. Lapsenko uskohon uudestaan lien jo tullut itse, koska aivoilla tunnen vaan, aattelen sydämitse?
En tiedä, ehkä nähnyt unta lien, vain yksin vaeltanut maailmalla, kuin käyn nyt kujaa tämän korpitien ma haaveksien miellä hallaisalla; mut sentään hautahain tuon tunnon vien: ei ollut olentos kuin syksyn kuudan, vaan olit kuin tuo musta kukka muudan.
Nyt hillitä enää itseään ei kolmas voinut, vaan kohotti pään ja illan autiuteen hän huus kuin kuoleman kammo, kuin usko uus: »Miks kangastu minulle milloinkaan ei kasvot sankarikuninkaan, ei pappien eikä piispojen, isä Lutherista nää unta en, lien unissain, lien valveillain, näen eessäni luurankomiehen vain ja viikatteen, jolla niittää hän, kun päivä on taistelon päättyvän, ja tuntilasin, min hiekka jo on lopussa kuin moni kohtalo.
Nouseva Aurinko, uskoni, kirkkautein, taivahan airut synkälle sydämellein! Kakskymmentä vuotta jo seisonut oon ja mahtanut mahdotonta, muut käyneet on leikkiin ja karkeloon, ma kestänyt taistoa monta; nyt enää kestä mä en, ma tiedän sen, olen uupunut, murtunut miesi, lien sammunut, lien tummunut kuin hyljätty nuotio metsässä tai kodin aution liesi.
ja pelkään, että niin on erheen vanki, mikäli kuullut olen taivahassa, ett' apuun lähtenyt lien liian myöhään. Nyt mene, käytä sanaas ynnä muuta, mi olla saattaa pelastukseksensa, hänt' auta niin, ma että lohduttaudun. Beatrice on se, joka käskee sua; ma tulen sieltä, jonne jälleen halaan: lähetti Lempi näin mun haastamahan.
En tiedä kuinka tullut lien taas ulkoilmahan; Näin kevät-illan hämärän, ja rusko taivahan Valosta päivän juorus vain; ol' tyyntä, hiljaisaa, Ja tunteet nuorta rintaani tuhannet kuohuttaa. Kuin monta kuolon uhria on vapaus vaatinut, Kuin monta miestä parhainta sen vuoksi uhrannut Elonsa ruusut, toivonsa, henkensä kukkivan! Voi kun on kallis kuitenkin edistys maailman!
Päivän Sana
Muut Etsivät