United States or Guam ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sun kauneutes mun hempeäks on tehnyt Ja miehen tarmon povestani vienyt. BENVOLIO. Oi, Romeo! Mercutio on kuollut! Ylevä henkens' ylös pilviin nousi, Ja liian varhain halvaks katsoi maan. ROMEO. Tuo yksi turma muita mukanaan: Viel' uutta tulee; tää ol' alku vaan. BENVOLIO. Tuoss' on hän taas, se raivopäinen Tybalt. ROMEO. Elossako? ja voiton-riemukkaana? Ja surmattuna on Mercutio!
Läheni silloin neittä kolme, tahtiin ihanan enkel-laulun karkeloiden, mut liikkein arvokkaammin, ylhäisemmin. »Beatrice, käännä pyhät silmäs, käännä», he lauloivat, »päin uskollistas, joka sua nähdäkseen niin pitkät tiet on tullut. Armosta meitä kohtaan, häntä kohtaan suus aukaise, ett' ilmestyisi hälle kauneutes toinen, jonka kätket vielä.» Oi, heijastus sa ikivalkeuden!
Kahdeksi onnen kunnaaksi povensa kohosi ylös ja hän, joka päänsä sinne kallistaa sai, hän houraili hekumassa autuitten. Pohjan neito, sun murhamiehes nyt vasta kauneutes muistaa ja siihen rakastuu, mutta myöhään: sen kuvan, jota mielessään hän ihastelee nyt, särki hän omalla kädellään, eikä nähnyt, houru, mikä kalleus se oli, mikä autuuden lähde. Niinpä tapahtui, jos en unta näe. Olisi niin!
Mut kauneutes käyttö kehun saa, Jos vastata sa voit: »tuo nuori veri Mun elämäni aarteen tallettaa». Se sinun nuoruutesi hehkun peri. Näin nuorrut yhä, vaikka vanhenet, Veres on lämmin, vaikka kylmenet. Sa katso peiliis, muodollesi väitä, Nyt uuden luomiseen sa kypsä liet. Jos nyt et uusi piirteitäsi näitä, Niin petät mailman, äidilt' onnen viet.
Välistä päivän silmä tulistuu, Sen kultatuike usein usviin haihtuu; Niin, kaikki kauneus loistaa, lakastuu, Sen puku luonnon vaihdellessa vaihtuu. Mut sun on kesäs ikivihantaa, Sun kauneutes on katoomaton ani, Sinusta kuolo kerskua ei saa, Sa kuolematon olet runossani. Maailman sivu, ajoist' aikoihin Se elää ja sen kanssa sinäkin.
Läheni silloin neittä kolme, tahtiin ihanan enkel-laulun karkeloiden, mut liikkein arvokkaammin, ylhäisemmin. »Beatrice, käännä pyhät silmäs, käännä», he lauloivat, »päin uskollistas, joka sua nähdäkseen niin pitkät tiet on tullut. Armosta meitä kohtaan, häntä kohtaan suus aukaise, ett' ilmestyisi hälle kauneutes toinen, jonka kätket vielä.» Oi, heijastus sa ikivalkeuden!
Kuink' aiot suoriuta tilissäsi, Kun kerran jätät elon taipaleet? Sulosi käyttämättä haudataan, Joist' oisi käytettynä ilo maan. Ne hetket, jotka taidokkaasti loivat Tuon kauneutes, jot' ihmein katsellaan, Ne hirmuvaltiaiksi tulla voivat Ja viehkeytesi viedä kokonaan.
Niinkuin karkelevat Pohjan kummuilla nuo ruskot aamun ja illan, päärmeillä valkean yön punakelta, yllä taitajan työn tuska, hekkuma on, sopusointunsa vasta saavat ne suurelta rakkaudelta; vuorten, laaksojen poikki hunnut kuultavat häilyy, Isis koskematonna, ikiverhottu, säilyy, koura taitajan kohoo, taasen raskaana raukee: Isis armoton, milloin mulle kauneutes aukee?
Sun nerosi ja kauneutes hehku On luonut elämäni kevääksi Ja päivän heltehesen polttavaan On istuttanut varjoavan puiston, Min siimeksessä lähteet pulppuaa Ihanin helmin, sulot keijukaiset Lyö leikkiänsä ruohokummulla, Ja kukkaisten ja hajupihkan tuoksu Luo ilmaan lemun hekumallisen, Ja rypäleistä viiniköynnösten Pisarat tiuhkuu mieltä hurmaavat, Ja puissa välkkyy hohde kultainen, Soi soitto länsituulen lauhkean.
"Anna minulle anteeksi, että sinua pelästytin, tyttö", sanoi hän. "Sinä olet kovin jaloluonteinen hetken-aikuiseksi leluksi, joksi minä erehdyksissäni sinut aioin. Toiselta puolen, jos olisikin sukusi sinun jalon henkes sekä verrattoman kauneutes vertainen, ei minulla ole sydäntä antaa sinulle; ja sydämen antamisella vaan voipi sinut saada omaksensa.