United States or Liberia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sano, kuka Sinon lumos korvamme, Ken toi sen turmakoneen, joka iski Sisäisen sodan haavan meidän Troiaan. Ei teräst' ole, piitä sydämmeni; Suurt' en voi suruani ilmi tuoda: Sanani kyyneltulva upottaisi Ja särkis äänen silloin, kun sen pitäis Enimmin teitä liikuttaa ja saada Teiss' ystävyyden sääli heräämään. Täss' sodanpäämies on, hän puhukoon, Niin sydämmenne sykähtää ja itkee.
Mut aamulla Sairasti äiti vuoteella, Kalpeena nukkui lapsi. Vaan isä huokaa tuskissaan, Valittaa, itkee polvillaan, Kun lapsi hänt' ei milloinkaan Tunnusta vanhemmaksi. Pimeessä synnyit pirtissä Sä mustaan maailmaan; Vaan äitis päivän rinteellä Sun kantoi kasvamaan. Loispoika pirtin pimeään Jäi yksin äitineen; Häll' ehk' ei äidin silmäkään Paistellut sydämeen.
Emmi luuli pyörtyvänsä, koko maailma musteni hänen silmissään. Mikä sille tuli? Ei mikään. Emmi ei tiennyt, mitä hän vastasi. Vaistomaisesti hän töyttäsi ulos sanoja, joista toivoi pelastusta, jos mahdollista. Mitä varten se noin itkee sitten? Kaiketi siihen jokin syy on? Emmi koetti turhaan kaikkia keinoja saadakseen lasta rauhoitetuksi. Anna minulle, sanoi rouva.
Sit' itkee vieläi Kleopatra tumma, mi kotkaa paeten sai käärmeheltä niin äkillisen ynnä synkän surman. Punaiseen mereen saakka kaarsi kotka tuon johdolla ja maailmaan loi rauhan, niin että Janus-templi suljettihin. Mut kaikki edelliset työt sen, joista nyt puhun, ynnä myöhäisemmät, piiriss' elämän maisen, sille alistetun,
Jok' aamu siellä uudet lesket parkuu Ja uudet orvot itkee; uusi murhe Lyö taivaan kanteen, joka kajahtaapi, Kuin skottein surun tuntis se ja vastaan Valittais yhteen ääneen. MALCOLM. Sitä säälin, Mink' uskon, ja sen uskon, minkä tiedän. Mit' auttaa voin, sen teen, kun aika myöntää. Se, mitä kerroitte, on kenties totta.
Hän laulaa loihtua lemmen sen, joka polttaa, polkee ja tallaa, kodit korkeat jättäen kylmillen, mökin liedelle kylväen hallaa, kun ihmistä kaks käy vierahaks, niin kauniisti kajavat veen yli itkee. Ja siks moni poski kelmenee, moni kauhistuu uros aimo, kun huolensa ilmi huokaisee Naissaaren valkea vaimo, surut sun ja mun, kesä-illoin kun niin kauniisti' kajavat veen yli itkee. Hämäläinen idylli.
Näin ainako lempi palkitaan? Ei sentään Jarl-herran ja Anne-Marien!» Vaan yössä jatkuvat karkelot ja ruusupensaassa pieni Chelotte hän itkee katkeran kyynelen. Kuu käy yli kartanon hymyillen. Sen hoivass' on nuoret kohtalot ja nuoret haavat sydänten. H
RISTO. Johanna, odota, älä mene. Kuule onko sinulla yhtään rahaa? JOHANNA. Kuinka niin? RISTO. Minä olisin tarvinnut. Anna tänne, äläkä tee verukkeita, näenhän sen silmistäsikin, että sinulla on. JOHANNA. On yksi ainoa markka, jonka sain kutomapalkkaa kahdesta sukkaparista. En minä voi antaa sitä sinulle, Risto. Se täytyy panna ruokaan, sillä lapsi itkee kotona nälissään.
Itkee katkerasti. Sylitysten suistukaamme! TYTT
Meissä herättää aina vastakaikua ominaisuus, jonka huomaamme toisessa samanlaisena kuin itsessämme. Sankari itkee vähemmän vihollisensa onnetonta kohtaloa kuin sitä lujuutta, jolla tämä sen kestää. Kaikki olemme ihmisiä, ja niin paheellinen kuin Arbakes olikin, oli hänessäkin osansa tätä yhteistä inhimillisyyden tunnetta.