United States or Japan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Metsän huminassa käyskelevi Alat', impi unelmiss', Katsahdellen silmäll' riutuvalla Sineyteen korkuuden. Mitä mietiskelee kelmee neito, Uneksuen laaksossa? Miksi riutuen hän katsahtelee Sineyteen korkuuden? Eipä pääsnyt täällä kenkään käymään Sydämmensä kammioon, Sieltä virtasi vaan lemmen liekki Taivaallisest' säteillen. Pian toki Kalman kylmä tuuli Liekin tämän sammutti.
Kuuluu pauhu, Pyhän metsän pauhu meidän ympärilläm Ennen kuultu! ja me kuni liepeet haamut Astelemme, ihanasti kainostellen, Kodon kumiseval tiellä. Sydämmemme Riutuen nyt muisteleevi: kaikki ennen Ammoin nähty! Mutta vastaan meitä rientää Lehdon vienot immet lehtiseppeleillä Viilehillä kaunistaen kiharamme.
KULLERVO. Orjan leima on syvälle Teihin poltettu, poloiset. Niin, jalassa lieko, kurjat Raatakaakin uskollisna, Ilman onnen tuntematta Kodista, vapaudesta, Oman pellon antimista; Kunnes riutuen ramuiksi, Toivottoman työn perästä, Tylsinä, typertyneinä Suohon sorrutte lopuksi Koira ei haudallanne ulvo. Poistuu päräyttäen torveaan KOTRO. Miksi miehen aikuhisen Panivatkin paimeneksi.
Kukkaset kummulla riutuen räytyy, Lehtensä, päänsä ne luo alas-päin, Lintujen laulun jo tau'ota täytyy, Nuutunut ilma se painavi näin. Kärpäset, paarmat ja muut samanlaiset Nyt ilo-virttänsä vinkuvi vaan; Riivatun kiihkeät nuo itikaiset On veren nestettä kaivelemaan. Ukkosen entehet kyll' ovat varmat, Kastetta nyt koko maa janoaa.
Etäälle kohden kaikkia ilmoja kiiriskeli kaiku ja kohtapa kuului iloisia vastauksia idästä, lännestä, pohjosesta ja etelästä, kuului riutuen ja heikeästi sinimetsien ikuisen kaukaisesta hämärästä. Meni tuota taasen hetki, meni kaksi ja kolme, ja rupesivat veljet ilmaumaan kotonsa pihalle ja pihalta pirttiin yksi toisensa jäljessä.
Vaiheet eivät ehdi huoneellesi; Minkä toivot, min sait omaksesi, Niit' ei kuoloisuuden lehdot kasva, Ei ne riudu näiden riutuen. Suojaa himoilta ja harhailulta, Muiston kantelolta sointo-kulta, Hauta hymysuin mi viittoilee,
Se ääni noitien tai varisten On räkätys, mut' ei järk' ihmisten. Mun sielussan' on pahan aavistus! Yht'äkkiä kajahtaa edempäältä voimakas musiiki, joka taukoo vienosti riutuen. Ahaa! tuo iva karsashengisten Tukehtui taas, kun riemu kajahti Syvästi läpi luiden, ydinten. Voimallaan peikot tieltä kunnian Se puhalsi, kuin sauvun liekistä Hajoittaa tuuli.
Noin nuoret, vanhat, rinnattain Tääll' hetken viivähtää. Ja lehden lailla, riemuiten, Ne pyrkii liehumaan. Kun syksy saapuu, riutuen, Jo muuttaa Tuonelaan. Näin syksyn koivu muistuttaa Vaan katoovaisuutta; Mut lehti mieleen johdattaa Myös uutta eloa. Mistä laulaisin? Mistä laulais poika parka. Pieni pilpattelisi? Itsestänsä ku on arka, Moni vielä moittisi.
Saa mielen se kummasti kaipaamaan, pään riutuen rinnalle painumaan. Sinä tyhjyyden henki, huokasitko? Sinä muiston enkeli, valititko? Oi vanha laulu, kuin nostatkaan kevätlempemme päivät haudastaan! Kukat entismuistojen tekevät terää, koko lapsuutemme sinussa herää. Rolla loi Mariehin katsellen, oli nukahtanut jo tyttönen. Niin pakeni kumpikin kohtaloaan, unen helmaan laps, mies kuolemaan.
Vain minut vaimoks sai merenimpiä ihminen hältä, Peleus, Aiakon poika, ja vastoin mieltäni vallan maiseen ylkään yhdyin; nyt kotonaanpa hän värjyy riutuen vanhuuttaan väetöntä. Mut uus suru sortaa mieltäni.