United States or South Africa ? Vote for the TOP Country of the Week !
KASPER. Ha ha ha, sä Conon, peeveli on irki! CONON. Sano. KASPER. Peeveli on irti, sanon minä! CONON. Mitä päätän tämänkaltasesta lauseest? KASPER. Mitä tahdot. Mutta riennä, Elinani!
KASPER. Juuri niin, sinä veitikka; sillä pahallapa paha parannetaan. Näinkö vietätte voiton päivää? MAURA. Taidanko minä tätä kutsua voiton päiväksi? En suinkaan, vaan murheen ja tappion päivä on se minulle kurjalle. KASPER. Miksi niin? MAURA. Tahtoopa sydämmeni lentää kappaleiksi. Koska pakenit tästä Bayerilaiset, seurasihan heitä karkurina piikani myös, se noiduttu naasikka.
KASPER. Oh, pieni asia! Niin tapahtuu aina ja joka paikassa missä sotilasjoukko majailee, ja jos ei juuri niin, murtuupa kuitenkin yksi ja toinen sydän ikävyydestä harmaatakkien perään. Tyttö meni, te otatte itsellenne toisen, asia on autettu sillä. MAURA. Ei ei! Kuulkaat, tahdonpa ilmoittaa kaikki, kaikki kaikki, muuton mun tukeuttaa ikuinen kiusa ja vimma. Kuulkaat.
Tuolta lähestyy hän Pitkin pellonpientaretta astellen. KASPER. Olkam valmiit. Elinani, kuinka määräät Meidän kohtamme täs leikkinäytelmässä? ELINA. Minä tiedoks hälle annan haaksirikon, Jossa meri kohtuuns Leonardin temmas; Te, mun appeni, te hälle ilmoitatte Sotaretkenne pois etäisille maille, Jonne, ennen nousuu kolmen auringon, On jo teidän lähdettävä. KASPER. Hyvä hyvä! Sitten Conon tuossa.
Mutta kun ristittävän lapsen isä ja äiti olivat lukeneet Topeliuksen Luonnonkirjasta kertomuksen "Kasper ei saa oppia mitään" ja kun eno Kasperikin näytti samankaltaiselta Kasperilta, eivät he hyväksyneet mummon ehdottamaa nimeä eivätkä panneet sitä pojallensa, vaikka he hyvin kyllä tiesivät, "ett'ei nimi miestä pilaa, jos ei vaan mies nimeä". Olipa siihen toinenkin syy: Iikan isä oli velvollinen saamaan kaiman heidän ensimäisestä pojastaan ja Iikka lohdutteli siitä vähän nyrehtynyttä anoppimuoriaan vanhalla sananlaskulla: "mieshän Mattiik' on". Mummo ei ottanutkaan kovin lujalle nimen panossa; hän lähti pois, vaikka vähän tyytymätönnä.
MAX. Haa! FUCHS. Kuinka monta penikulmaa tehneen tämä? Mitä sanoo henki-ääni? KASPER. Vaiti! Mutta hän ei sano mitään nyt. Sen tahdon toki yhteenlaskea vahvistettuani varjoruumiini ruualla ja juomalla. FUCHS. Saammeko täällä kuitenkin jotain ravintoa? MAX. Mitä sorttia täällä murheen ja ikävyyden maassa? KASPER. Huhkaimen haukotuksia purtavaksi ja merituulta olveksi päälle. MAX. Haa!
ALMA. Mutta kehen kihlauu hän? CONON. Minä pyydän, Olkoon tämä kätkös juhlahetkeen asti. ALMA. Olkoon niin. Mut tietkäät, teidän sanomanne Kaikuu korvissani kuolon tuomiona Sielulleni. KASPER. Tyttäreni, mitä sanot? ALMA. Totuudenpa sanon. CONON. Suokaat mulle anteeks, Jos mä saatoin syämmellenne jonkun iskun. ALMA. Uskotteko, että rakastan mä häntä? CONON. Enpä toki.
Eihän kasva tanner täällä ruohoa ja kukkaisia, ei, vaan nahkasiipan karvoja jalkani tallaa kuin astelisin plyyssimatolla. KASPER. Ja puitten murheellisesti rippuvat lehdet täällä eivät ole tavallisia lehtiä. GILBERT. Ei, vaan yösiikon sulkia ja höyheniä, ja itse puu on kamoittava peikko ja kuin kamoittavat peikot täällä kalliot ja vuoret päällämme longottaa.
Minä olen sen miehen varjo, jonka pään sinä halkasit Berlinin palossa lähellä kasarmia, jossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinä kirotun miehen kirottu varjo täällä hämärän alhossa, voi! KASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yö ole niin surkea kuin kuolleen miehen varjon elämä täällä. Tunnetko minua? Olenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinä katkaisit kuin nauriilta naatin.
GILBERT. Se oli mun ensimmäinen päiväni kunnian kedolla, ja, totta sanoen, tämän taistelon alku mun vereni saattoi niinkuin vähän kuumeelliseen juoksuun, mutta tasoittupa se pian taas, ja nyt lopetan tämän päivän kuumeella toista laijia, voittohorrouden kuumeen hohteella sen lopetan. Oi kuinka kernaasti nyt tyttöäni syleillä tahtoisin! KASPER. Hiiteen tämä taistelo! Oltta, muori!