Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 11. marraskuuta 2025
Vaikka ruusut eivät ole auenneet? ELINA: Niin. Se oli pudonnut puusta viime yönä. Minä tulin heti silloin niin surulliseksi. Ja minä ajattelin: kohta on taas kaikki pimeätä ja toivotonta. Tällaisessa yössä lyövät myös kevät ja syksy kättä toisilleen. OLAVI: Mutta meillä on kevät, eikö totta, Elina? ELINA: Nyt tekin tulitte äkkiä surulliseksi. Tekään ette ole yhtä iloinen kuin ennen.
Voi löytää riemun rikkaamman ja runsahamman huvin, myös murheen ruusut mustemmat, ken haaveksii ja halaa, mut rauhaa, sopusointua ken etsii Suomen suvin, sen miel' on maansa sydämeen ja sinne aina palaa; kun uhkaa unten yö tai taivaan myrskyt lyö, sen vastaan ottaa, varjelee siell' ahkeruus ja työ.
Lapset, kaikki puhtaiksi pestyinä ja päivän kunniaksi lakritsia suussa, olivat kävelemässä vanhempainsa kanssa, ja kaikilla lapsilla liput kädessä. Köyhän talon köyhimmässä huoneessa istui vaimo. Hän oli kerran ehkä ollut kauniskin. Kukapa sen niin tarkoin voi tietää. Sillä kun suru ja puute vain lyövät kasvoihin kylmällä kädellään, lakastuvat poskien ruusut ja silmän loisto sammuu ainiaaksi.
Tyyne punastui ensin, vaan pian katosivat ruusut hänen poskiltansa. »Manni olisi suonut minut paronille, ilman että se hänen sydäntänsä vähääkään olisi haitannut; Manni ei minua rakasta», ajatteli hän ja sanoi nyt: »Manni, älkäämme enää puhuko paronista, sillä minulle on se ikävää.» Samassa tuli patruuna sisälle saliin, jossa Manni ja Tyyne istuivat.
Ja kun kevät koittaa Kun uudet ruusut puhkeaa, Voin uuden armahan mä voittaa, Voin riemuita ja rakastaa. Syys muita uhkaa Pohjolasta, Syyshallat muita peljättää, Mä pohjatuulten huo'unnasta Kevättä toivon lempeää. Mä kenties aivan syyttä luulen Niin lempeäksi pohjatuulen. Et vaan, oi tuuli vankkasiipi, "Ei"-sanaa immeltäni tuo! Sen tuotko koht' yöhallat hiipii Viluisna sydämeni luo.
Syysviima vinkuu puusta puuhun Ja metsä huokuu raskahasti. Yön pilvet varjonsa luo kuuhun Ja taivas katsoo surevasti. Vaan vaikk' on luonnossa Syys-yö ja kuolema, Ain' nuorten rinnoissa Elämän virrat pauhaa: Ne rauhaa Ei suo ne jalohon vie taisteloon. Nyt itkee luonto kyynelsilmin, Syys kun sen riisuu kukat yltä; Noin rinnan huokaus käy ilmi, Kun kuihtuu ruusut lemmityltä.
Ruusut ja punaheljäkukat merkinnevät rakkautta, joka on elähdyttävänä voimana Uudessa testamentissa. 30. laulu »Taivaan ensimmäisen» = jumaltaivaan, nk. empyreumin. Seitsentähti, seitsemän kynttilänjalkaa. »Sisko alhaisempi», joko Plejadit tai Otava. »Tule minun kanssani Libanonista, morsiameni.» Korkea veisu 4:8.
Ja ruusut juuri puhkeilivat silloin: Siitä kasvoin kauneus. Ja lemmenkukkaa kevät kasvatteli: Siitä lempi rinnassaan. Sen Luoja käski mulle kasvamaan. Syntyi Hartolassa 25/1 1853, tuli ylioppilaaksi 1872, opettajakandidaatiksi 1881. Kuoli 1/10 1886 Görbersdorfissa Schlesiassa, jonne oli lähtenyt parannusta etsimään hivuttavaa rintatautia vastaan.
Ja sydän sykkää lemmityn, Mä ruusut nään ja hymyilyn; Saas mailman taivas unhottaa, Mutt' armastain en minä vaan! "Ilonga!" tuuli humisee, "On taivas!" koski kohisee, Vaan mulle yksin, muille ei, Kun toisten onnen surma vei. Sortunut kantelo. Ennen miesi kaihomielin Polvilleen sen loi, Sormet liikkui, liekui kieli, Honkakoppa soi, Nyt on miesi mullan alla, Kannel rauska pihamaalla.
Kuoliko ruusut? Ei mut on enkeli Autuain maahan Kantanut ne. Sairas on Helmi: Sen sulosilmien On palo armas Himmeä jo. Sammuiko liekki? Ei mut on enkeli Autuain maahan Kantanut sen. Kuollut on Helmi: Sen jalo henki jo Kalpean haamun Jättänyt on. Kuoliko Helmi? Ei mut on enkeli Kantanut sen. Autuain maahan Purppuraposkin, Leimuva-silmänä Autuain maass' on Helmeni nyt. Y
Päivän Sana
Muut Etsivät