Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. heinäkuuta 2025
Luon' uhkean keräjätammen Orpotyttönen istuelee; Hänen päällehen kuolleita lehtiä sataa, Kuolleemp' on sydän raukkasen, Tytön tukkaan Puhurin poika Kylvi kylmiä helmiään; Ne loisti kuin mustan kekälen päällä Loistaa kypenet valkoiset.
Hän nauroi suorastaan, kun tein hänelle tämän kysymyksen, ja sanoi, ettei semmoista tarvinnut pelätä; ei yksikään ihminen, oli hän järjellänsä tai järjeltänsä, lähtisi ulos semmoisen puhurin käsiin, saatikka Ham Peggotty, joka oli syntynyt merimieheksi.
Kaiken mi silmää, ruumista, henkeä äsken painoi, vievät jäätävät viimat myötään. Puhurin poika, reippaasti rintojen rihkamat peitä liian rakkaat! Toivomme talvelta taasen laajoja hankia, järviä jähmenneitä. Toivoo inehmo: Pakkasenkorkeat tähdet taivahalla vihreä kuuan lumisten metsien yllä; elämä rinnassa uinuen kinosten alla. Kuu mykkä kumottaa, tutkii, uinuuko hurja maa.
Turja, tuulien kuningas, puki päälle vainopaidan, suki varsansa valion, huuti heimolle vihurin: »Hoi, miehet, ulos urohot, läkkän kaikki katsomahan Suomen peltojen periä, liepeitä Suvannon linnan!» Pakkanen, Puhurin poika, iski kahta kämmentänsä, tempasi teräskurikan: »Siispä saamme nyt tapella!»
Mikko pysähtyi ja alkoi: Kuule sa ukko utra, kiven kovan kolkuttaja: jop' on taisi tuho tulla, paha päivä päälle saaha, viljan vienyt kun on vilu, vienyt, syönyt syötävämme. Pakkanen puhurin poika, kylmäkynsi, viluvarvas, otti ohran, katkoi kauran, ruumeniksi rukiin ruhtoi, poispa otti potaatinkin. No, Mikko mielevä mies! huusi Ursin, joka oli tullut seurahuoneelta ja hoiperteli nyt Mikon edessä.
Sitä nyt auttaos, korkea armo, Ettei se nälkään nääntyisi pois.» »Ja siunatut olkohon aina, Pyhä Brigitta ja päivänsä! Sun silmäs on mieheni mustat silmät, Ne säihkyy kuin säihkyivät hälläkin myös, Ja lesken oman sä periä saat.» Ja neidot pukivat tyttösen päälle, Pukivat sametit, pukivat silkit; Ja punoivat helmiä hiuksihin mustiin, Ja valkeemmalle ne helmet hohti, Kuin Puhurin pojan kylvelemät.»
Synkimmän kuusikon sisässä kahden mäen notkelmassa pienen aukeaman keskellä, minne eivät puhurin pisimmätkään piikit ulottuneet läpi metsän naavaisen turkin, tuikahteli hiiltyvä nuotio sulattamassaan lumikuopassa. Vähän matkaa nuotiosta, joka oli tehty kahdesta kuivan kelohongan pölkystä, seisoi suksia kuin seipäitä pistekodassa asetettuina käret toisiaan vasten.
Ei kieltä, ei sanaa noussut huulilleni, kunnes sydäntäni vihiäsi, koska vaskikattila, isäni perintö, korpehen katosi. Reetta. Ja väristen mykkänä ja rampana lyyhistyin minä kuusen juurelle. Sere. Ah! Minäpä värisin kuin puhurin pojan kynsissä! Simo. Minunpa poikasen sylissä sinä, Sere, tutisit ja putisit kuin pakkasessa keritty lammas!
Talven puolesta sinäkin, Kuin Puhurin julma poika Taistelet kevättä vasten, Viisautta, viljelystä, Suvituulen mieltä vasten. NUORI JOUKO. Sepä on mies kovin ylevä, Se Suvannon suurisuinen: Naisen mieli on matala, Senkin tyyten tyhjenteli Viekkahilla virsillään. AINO. Jouko, veljyeni! NUORI JOUKO. Poistu, Sisko! Sin' et tunne tuota, Minkä loi kevät minuhun, Mustan kiihkon. AINO. Sit' en tunne.
Ja Pakkanen, Puhurin poika, läks jäisestä linnastaan, läks kädessä viikate käyrä, rautaruojuet jaloissaan. Ja kussa sen kolisi askel, siinä ihmiset heräsi, ja kussa sen viikate välkkyi, siinä toivehet nukahti. Läpi kylien, kaupunkienki kävi Puhurin poikasen tie, ja ollut ei tölliä maassa, jossa silloin ei väristy lie.
Päivän Sana
Muut Etsivät