Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 17. lokakuuta 2025
Itkull' alan päiväni ja päätän murehilla, Yksin istun iltasilla, yksin aamusilla. Sepä mua murehuttaa, sepä itkun tuottaa, Kun on kultani kaukana ja täytyy aina uottaa. Mont' on huolta muutenki ja se on suurin huoli, Kun en tieä kullastani, elikö vai kuoli. Päiv' on pitkä, ikävä, ja itku aina mulla, Kun en kuule kullaistani eikä taia tulla.
Rukoilen minäkin terveyksiä hyville tuttavilleni, ollen nöyrin p janne. Helsingissä 16 päiv. Lokak. 1847. D. E. D. Europaeus. Suometar 1847, n. 42-3, 45-6. Matkakertomus. Paljon aikaa mitään virkkamatta oltuani, pitäisi jo olemankin kertynyt jotain virkkamista ja kylläpä se niin onkin.
Ja honkain valkeat latvat soi, ne uusia elämänlauluja soi elä uhkaa, luolani seinä! Mun toivojen maassahan kevät jo on! Ja suvinen tuulonen huoleton käy päivänkumpuja kohti; ja kevät oli kullakin rinnassaan ja päiv' oli kaikilla katseessaan ja valoa vapaus johti! Tään henkeni uusivan keväimen, mun lemmenpäiväni paahteisen ne rakkaimmalleni annan.
Tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta, mut meille mieron köyhillen vain muiston musta silta. Siis tulkaa, vanhat ystävät, mun ainoat, mun armaat, te syksyn tunteet synkeät, te mieron katseet karmaat! Ma myöskin kanssa tuttavain tään illan tahdon olla ne saapuu, saapuu sadoittain, ne joutuu joukkiolla.
Siinä on koko maailma vaivoineen tuossa ahjossa kärsimysten, ja onpa kuin Jumala taivoineen yli mustien viettelysten niissä oisi jo voittonsa voittanut ja kuin tuolle jo päiv' olis koittanut.
On niinkuin taistoa tulten julmaa Tai valomerten tää myrsky ois, Kun liekin leiskuvin pohja huimaa, Ja päiv' on kirkas ja yö on poiss'. Kuin Noan aikoina taivahalle Sai Luoja kaarensa korkean, Ett'ei hän vast'edes vetten alle Hukuta kansoja kuolemaan, Niin meill' on merkkinä pohjan puolla, Kun valot yölliset välkkyää, Tääll' ett'ei aiota yöhön kuolla, Ett' tahto Luojan ei ole tää. H
Mutta tuntini kutistuvat äkkiä minuteiksi kuitenkin, niin kauan kuin elän ja hengitän, täytyy jotakin tehdä, ja joutusaan". Hän viivähti hetken, nakkasi sitte kypärinsä pois, astui kukkulan rinnettä alas, ja lähti kulkemaan suoraan kohti Richard kuninkaan telttaa. Viidestoista luku. Jo kukko höyhenpuvussaan Kirkkaast' on kiekunut Ja ilmottanut kaikille Ett' päiv' on alkanut.
Lauloipa mullekin laakson lintu Taivahan kaunihill' äänellänsä; Päiv' oli silloin lämmin ja leuto, Kukkaset suuteli toisiansa, Kukkaset suuteli, lehtoset lempi, Kuusia syleili hempeä henki, Minäkin lintua lempiä sain. Autuas aika ja kultanen kehto! Laakson lintua lempiä sain! Kukkaset lempivät, lempivät lehdot, Luonto kaikk' oli lempeä vain. Vaan ijäks taivas ei maillemme mahdu.
Päiv' oli kirkas, linnun äänet soi, Ja valo tänne lintuparvet toi, Ja Suomi lauloi riemutoivojahan. Mä silloin lemmin. Jalkain' juuressa Ja siimekseni alla ruusu loisti, Mut ohdake se hymyi toivosta, Sen rinta löi ja toivo murheet poisti.
Sill' leipä vieraan karvast' ois ja sana karkeaa. Sen päiv' on valju, loistoton, sen sydän sulle outo on. Laps Hellaan, älä vaihda pois sun maatas ihanaa! CHRYSEIS. Oi, elä enempi laula. ANEMOTIS. Tahdotko keralla käydä? CHRYSEIS. Ah, en voi ma... Laps Hellaan, maasi mainitaan, se suur' on, suloinen. Sen päiv' on sees, on vehryt maa ja aava aalto sen.
Päivän Sana
Muut Etsivät