Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. kesäkuuta 2025
Ja koskaan ei pyörteet huimat Tuo takaisin saalistaan, Näet himojen despootit tuimat Ei kylläänny milloinkaan. Perintöosa. Kaks vuosikymmentä kiitänyt Oli tapaansa tunnettuun, Nuo, jotka mun kasvatti jockeyks Elon hauskahan urheiluun. Isän, äidin muistolle siunaus, He tarkoitti kaunista niin, He valmiiks raivatun tieni Koki verhoa kukkasiin.
Mit' tiesikään hän elämästä nyt? Niin monet suuret unet, toivehet vain oli välkettä ja valekultaa. Ja poikki oli vanhat sitehet ja isä sekä äiti oli multaa. Mit' oli aika hälle jättänyt? Maan, pilvet, taivaan tuulet, valon tuolla! Niin helppo elää, keveätä kuolla. Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan niin oli ihmeen valkeata vaan. Kaatuneiden muistolle.
Guldborg uhrasi hyväntekiänsä muistolle monta kaipauksen kyyneltä. Ingeborgin mies möi huoneen, jonka uusi omistaja sanoi hänelle, että hänen piti muuttaa kolmeen päivään. Katkera oli sekä Guldborgin että Märtan hyvästi-jättö tästä heidän rauhan majastansa, tästä satamasta onnettomuudessa, joka ajaksi näytti lakkaavan heitä vainoamasta.
Ne ovat syypäät, jotka huolimatta mistään jumalallisesta tai ihmisellisestä oikeudesta kokevat juurinensa hävittää hyvät vanhat olot; kaksin-, kolminkertaisesti syylliset, kun verensiteiden, vanhain muistojen pyhyyden, esi-isien muiston kunnioituksen, kuu kaiken, kaiken sen, mikä muuten pitää ihmisen sydämmen lämpimänä ja antaa hänelle elämässä tukevan pohjan pitäisi hänelle opettaa, että ken tulee uskottomaksi säätynsä muistolle, se on uskoton itselleen, ja että uskottomuus saa rangaistuksensa ennemmin tai myöhemmin, elämässä tai kuolemassa".
«Ja sinua, ylevä Marthany, tulee minun kaikista kiittää. Minä tunsin sen vuoden kuluessa, jonka elin Lontoossa hänen huoneessansa, päivä päivältä yhä paremmin, mitä hyvää hän minussa vaikutti. Hänkin oli nähtävästi kiintynyt minuun, jos minäkin häneen. Minä sain sittemmin tietää, että yksin minun tähteni hän lähti pitkälle retkelle, jolla hän näytti minulle Euroopan kummimmat ja ihanimmat paikat; minä tiedän, että ainoastaan minun tähteni hän pitkät ajat viipyi niissä kaupungeissa, joissa oli kuuluisia oppineita. Mutta Marthany oli itse oppinut, ja hänen ystävälliset neuvonsa ja opetuksensa kylvettiin hyvään maahan minun sydämeeni. Ainoa asia oli, jossa emme sopineet. Marthany oli katoolilainen, oli nuorena käynyt jesuiittain kouluissa, ja näitten opetukset elivät nuoruuden jäntevyydellä hänessä vielä vanhoilla päivillänsäkin. Mutta toiselta kannalta katsoen oli hän mies, joka ei väkisin omaa uskontoansa tahtonut muihin tunkea, ja vaikka meillä näin oli eri uskontomme, oli meidän välimme muuttumatta niinkuin isän ja pojan. Hän, Mariani, hän oli se, joka viritti minun sammuvaiset toiveeni. Hän puhui sinusta hellästi, ja kun minä ajatuksiini vaipuneena alakuloisena istuin, tuli hän ja, lyöden minua ystävällisesti olalle, sanoi hän: «Nyt muistaa Maria sinua! «. Sanalla sanoen: Marthany oli kaikinpuolin minun hyväntekiäni. Hän vaikutti kummallisesti minun koko olentooni. Usein kysyin itseltäni syytä tuohon, vaan nyt vasta ymmärrän, että syy oli hänessä, hänen ylevyydessään, niissä avuissa, joilla avun tiellä kulkeva aina vaikuttaa jokaiseen, joka hänen kanssansa yhteen tulee. Vertauksilla koetti Marthany opettaa minua tuntemaan omaa itseäni, ja kuta enemmän minä tätä opin, sitä syvemmät olivat hänen vertauksensa. Ja kun hän näki, että minä ymmärsin mitä luonteeni vikaa hän tarkoitti, nauroi hän ystävällisesti, eikä hän sen enempää siitä asiasta puhunut. Oi, Mariani! Olisit kuullut hänen sanojansa, kun me Italiassa korkean vuoren kukkulalla seisoimme. Allamme lepäsi tuo ihana ikuinen maa, jonka tuhannet suuret runosankarit ovat lauluillaan ijankaiken kuuluisaksi tehneet; meidän ylitsemme nousi alkava päivä sanomattoman kauniina, kirkastaen aamuvalollaan kukkulat ympärillämme. Silloin, silloin lienee vanhus tuntenut suuruutensa enemmän kuin muulloin; sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin aamun koite, ja se kyynele, joka auringon hohteessa välkkyi hänen silmäripsissään, oli mielestäni kauniimpi kuin kalliin helmi. Minä katselin kummastellen häntä. Hän ei nyt ollut sama kuin ennen; hän muisti nyt, hänkin, ja hänen kyyneleensä oli tälle muistolle pyhitetty. Kauan istui hän tuossa ääneti. Vihdoin rupesi hän puhumaan. «Minä muistan maan«, sanoi hän. «Galisia on maan nimi. Siellä eli nuorukainen vanhan setänsä tykönä. Tällä sedällä oli kasvattityttö, kauniimpi kuin ihminen saisi olla. Hänen silmänsä! Katsele, Johannes, tuonne, missä aurinko nousee, semmoiset olivat hänen silmänsä. Hänen kasvonsa! Luo silmäsi alaspäin; kaunis, ihana kuin tämä maa olivat hänen kasvonsa. Ja hänen sydämensä! Se oli puhdas kuin tämä ilma, jota täällä hengität. Nuorukainen rakasti tätä tyttöä, eikä tyttökään nuorukaiselle kylmä ollut. Nuorukaisen vanha setä, ukko, joka paljon maailmassa oli kokenut, yhdisti nämät rakastavaiset. Kysy, Johannes, elivätkö he onnellisina! Vaan Puolan maa oli nuorukaisen kotomaa, ja sinne vie hän rakastettu puolisonsa. Silloin syntyi Puolassa tuo sota, jonka uhrina nuorukainen maastansa muukalaisena kulkee. Sinne jäi hänen puolisonsa, sinne jäi kaikki, mitä hän elämässä rakasti. Särjetyin sydämin on tämä nuorukainen kulkenut ympäri maailmaa. Hän ei voi unhottaa, vaan hän on nyt oppinut luottamaan Jumalaan. Sitä hän ei ennen osannut. Se oli hänen voittonsa Johannes, sinä tiedät, että tämä nuorukainen olen minä.
Mutta Kivi ei ole Cajanderille mikään esikuva, kuten Runeberg, kuten ehkä Uhland: hän ei tarvitse tällä pohjalla liikkuessaan sellaista, sillä hän liikkuu siinä kotoisimmassa ilmakehässään. Muistettakoon vain esim. tuota pientä, liikuttavaa runoa Kuva, tekijän äidin muistolle omistettu.
"Onko tässä kaikki? Eikö sinulla enää ole sanaakaan sanottavana? Eikö sinulla ole ainoatakaan kyyneltä lapseni muistolle? Ja sinä tahdot uskotella minulle, että sinä olet toiminut kostaaksesi hänen puolestaan ja minun puolestani. Sinulla ei ole koskaan ollut sydäntä. Sinä et ole koskaan häntäkään rakastanut kylmäverisesti katselet sinä hänen kuolemaansa haa, ollos kirottu ollos kirottu!"
Se on pikku muisto minun persoonastani, jonka jätin perästäni, kun kolme kuukautta sitten matkustin tätä tietä.« »Minä uskon teitä ilman todisteita,» vastasi Tresillian ja hymyili tuollaiselle omituiselle »muistolle« noin kaukana erä-aavikossa. »Suvaitkaa minun sitte lisätä, sennor, että onnellisimmassa tapauksessa voimme saapua tuon Salaperäisen vuoren juurelle vähän ennen auringon laskua.«
Siirtyen viimeisenä ulos, runoilija Beit-Weber oli kuullut johtopäätöksen tässä vastauksessa. "Freiburg!" hän itsekseen lausui ilomielin, "hän tulee Freiburg'iin." Adrian von Bubenberg astui pois vakavilla, tyvenillä askeleilla. Hän oli tarjouksellaan etupäässä tahtonut osoittaa kunnioitusta Nikolaus von Diesbach'in, vanhan valtiollisen vastustajansa muistolle.
Näiden rivien kirjoittamiseen on antanut aihetta toivo, että nykyään elävälle sukupolvelle valmistettaisiin ilo omistaa Fredrika Runebergin muistolle kiitollinen ihailu ja rakkaus. Ihmisen elämä on niinkuin hiekkajyvänen miljoonien muiden joukossa. Kuinka helposti se unhottuu?
Päivän Sana
Muut Etsivät