Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. lokakuuta 2025
Jos hiukan seonneetkin silmät multa lie tuossa, tyrmistynyt sielun kyky, pakenijoista tuntematta olla Puccio Sciancatoa en voinut sentään: kolmesta toverista, jotka ensin tulivat, muuttumaton hän ol' ainoo. Ja toista vielä, sa Gaville, itket. Kuudeskolmatta laulu Iloitse suuruudestas, oi Firenze! Käy siipes yli maiden, merten, tuttu on nimes kautta helvetinkin kuiluin.
Armanani tahdon heittää Unelmihin autuuden. Siivillänsä sua peittää Enkel viattomuuden. Nukkuos vaan kultani! Vaiti, vaiti, lauluni. Kotimaassa. Kotimaass' on oiva olla, Armas aikaella, Kenpä merten tuolla puolla Tahtois elostella? Kotimaass' on immet sorjat, Kainot lempiväiset. Miesten kädet työhön norjat, Kasvot vereväiset.
Ah, armas laps, on kuolla vaikeaa, näin nähdä eessään Luojan ryytimaa, sen kukkaa kaunehinta rakastaa ja sentään mennä pois kuin merten tuuli; mut mua jos Sa joskus muistanet, mun varmaan erheitäni muista et, vain harppuniekan orvot haavehet: ken niitä kuuli, ijäisintäin kuuli.
Mut jos joku maatani uhkailee ja kansani aarteita ahnailee, väkivaltaa, sortoa käyttää niin luojalta lahjoja pyytelen polvillain, ett' ukkosen voimalla lauluni kauaksi kaikuis, ja vuoret järkkyis, järvet läikkyis, korven kuusetkin jo korvat saisi, nousis kilvoin noropetäjätkin, hongat merten laineen lailla huojuis, saisi soimaan luonnon myrskykannel soimaan hurjimpata huutoansa, ettei torkkuen kansani kuoloon suistu, ettei untelojoukkona hautaan mustaan peity, maahan martahana sorru ainiaaksi.
Martinialaiset pitivät itseänsä nimittäin merten hallitsijoina, ja ottivat sentähden erään, niinkuin he minua kutsuivat, vuorikuninkaan vaatimukset pilkalla ja ylpeydellä vastaan. Kuitenkin he kaikin voimin pestasivat joukkoja, ja nostivat sitä paitsi kaikki asekykyiset omat kansalaisensa sotajoukon riveihin.
Missä aaltoin vaahto roiskii puoli vuotta pitkäss' yössä jättiläisiin, haamumaisiin, liikkuviin jäävuorihin, jotka ukkosina iskee vastaan toisiaan ja voittaa taikka häviää ja haihtuu aavain merten aaltoihin. Sinne, veikot, siirtykäämme Tellus-ukon kiirehelle! Allamme näin nähdä saamme hitaat liikkeet Telluksen.
Vien nimes kaukaisten, tulevaisten polvien keskeen, keskeen barbarien, maihin miss' ei ikinään kauneus hurmallaan ole nostanut miehistä rintaa, maihin, miss' Eroksen mahtia tunneta ei. Niin käsivarsillaan sinut, Kyrnos, mun lauluni kantaa, vie ikiaikoihin, merten ja vuorien taa, niin että myöhäiset kansat sen kuulevat kummalla, että kerran kenttiä maan Kauneus astunut on.
Silloin loppuu yö ja kaatuu hirmuhaamu, Merten maiden päällä lieskaa kirkas aamu; Kohden nuoren päivän huomen-kirkkautta Vapauden sana korkea soi. Vaan jo riemuvilskeen yli nousee jalo; Hiljaa siitä aukee sinitaivaan valo, Helmassansa maa, joll' ei oo surkeutta, Vaan yhä onnea vain vihannoi.
Eli se sitten oli; käy se laatuun, näät ihmistapa on kuin lehti oksan, mi haihtuvi ja toinen sijaan tulee. Vuorella korkeimmalla merten yli, ma elin synnissä ja synnitönnä ens tuokiosta siihen, jolloin Päivän neljännes muuttuu sekä kuudes seuraa.» Seitsemäskolmatta laulu »Soi Isän, Pojan, Pyhän Hengen kiitos!» nyt kautta kaiken paratiisin kaikui, niin että hurmas minut laulun sulo.
Eivät ajan lapset tunne enää, mit' on murtumus, tiedä itse eivät, kunne heiltä haihtui rakkaus, katoo uljuus, lempi, maine, kaikki kaunis raukeaa, menee niinkuin merten laine kohti paatta harmajaa. Laulunikin lie jo turha, sentään virren viritän, tunnollani vaikk' on murha, murhasitte enemmän, koska loppui lemmen loihdut, heitän taistohansikkaan: saitte elon suuret soihdut sydämistä sammumaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät