Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 11. heinäkuuta 2025
Riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö.» »Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on, Urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon; Mut'ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään: Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään.»
Hän rauhani vei, Ja siitä on vuosia vierryt. Kaks' kieltä on suussa tuon pettäjän Mist' toinen vei mielenkin multa. Oi, vaikka hän tiesi mun lempivän, On hänellä toinen jo kulta. Vaan joskin mun suruni kuolohon vie, Jos tylsäksi mieleni vuoli: Hän rakkahin kaikista mulle lie, En ikänä toisesta huoli. Henrik heräsi unelmistaan. Mitä lauluja sinä laulat!
Mun tehdä sydämeni soi, mit' tuhannet ne unelmoi, mut harva tehdä tohti. Te Israelin tyttäret, nyt soimaan harput, kantelet ja runot riemuisimmat! Ken nuorna kulkee kuolohon suur rauha rinnassansa on ja unet ihanimmat. Niin elänyt oon nuoruuden ma itkien ja iloiten, mut laulaen ma lähden, kun korjuuaikaan hedelmäin ma kuolemahan seppelpäin käyn korkeamman tähden! JOBIN IK
Säteillen ja salaperäisenä. Käteeni ottaa sain tuon kätösen, kun pöydältä hän korjas tarjottimen! kohottaa lasinsa ja tyhjentää sen. Liittoonne kukkaset siis keväimen! tekee samoin. Pyhästi vannon kautta luojan nimen, hänt' että lemmin saakka kuolohon kuin nytkin: siksi suloinen hän on. Kihloissa! Siksi profeetat ja lain mies heitti ilman katumuksen merkkiä. hymyillen.
Meitä sa siunaa, Korkea, jotka sun kasvosi näämme, aika kun täyttynyt on, vuossatojen odotus, siunaa vainajat, jotka sun uskossas kuolohon nukkui, vainajat mullassa maan, jotka ei kasvojas nää, siunaa nouseva polvi ja myös suku syntymätönten, jotta sun voimastas voimamme kasvava ois, siunaa kättemme työ, jota äsken kahlehet kytki, aivoituksemme suo nousta sun korkeutees, miss' ovat viisaus, voima ja lempeys, oikeus yhtä.
Perästä myrskyn, ukkosen saa taaskin kaunis sää, taas luojan taivas seijastuu ja päivä lämmittää. Siis luota, Suomi, oikeutees ja turvaa toivohon, näät kansa ilman toivoa on kypsi kuolohon. Ei elämää se ansaitse, ken raukaks raukenee, vaan joka tuulet, tuiskusäät päin määrää taistelee; ja määrähäsi varmaankin on valo ainoo tie, se saata keskeen korpien, se sydänmaille vie.
Hän heitti hartioiltaan purppuravaippansa, joka hänellä oli ollut mustan teräsvaruksen päällä, asetti pienen harppunsa vasemmalle käsivarrelleen ja lauloi hiljaisella, hillityllä äänellä: "Pohjolasta Bysanttihin Roomaan retki kulki. Goottien tähden nousu nähtihin. Nyt tää maa sen syliins' sulki. Esiin miehet, viime maine viime voimat saakohon. Sankarnimen saamme vainen. Käydään, gootit kuolohon!"
Hänen rintansa laajeni, hänen silmänsä säkenöi, hän innostui ja lauloi, tosin niin hiljaa, ettei hänen vartijansa häntä kuulisi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi ja sointuvasti seuraavan laulun, jonka vaikutusta sen sanat ainoastaan heikosti tulkitsevat: Mun surun' syvä, oi, neitsyt pyhä, mieleni katuvan täyttää yhä. En sanoa emmi: Ma häntä lemmin ain' kuolohon yhä tulisemmin.
Vapahtaja syntynyt on! Oi, mi sana suur' on tuo! Oi, min riemun, lohdutuksen synkkään sieluhun se luo! Vapahtaja! Mikä nimi ihanampi, kalliimp' on! Mikä nimi valoa niin eloon luo ja kuolohon! Vapahtaja syntynyt on! Vapahtaja sun ja mun, Vapahtaja, joka sielun, köyhän, kurjan, vaivatun, Vapahtaja vallast' yön ja synnin sekä kuoleman, Vapahtaja kaiken kansan, kurjimman myös kulkijan!
Tulin sinulle hyvästit sanomaan ja nyt olen valmis ma kuolohon.» »Te pelannut ootte?» »En, varani vaan on lopussa.» Niinkuin liikkumaton kivipatsas tyttö jäi makaamaan. »Kaikk' on mennyt? Teill' eikö vanhempia ja ystäviä ja tuttavia? Miks kuolla, miks kuolla te aiottekin?» Ja suruisna vuoteen laitaa kohti hän kääntyi, ja lausua jotakin hän tahtoi ja tahtoi, mut vaivoin tohti.
Päivän Sana
Muut Etsivät