United States or Sweden ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän myötä vaaroiss' ollut on, on nähnyt veripäivät, on voitot, iskut tappion, joist' ikiarvet jäivät; häll' on niin paljon muistissaan, maailma mit' ei muistakaan, Ma hiiskumatta kuuntelin, ei sanaa hukkaan lennä, jo puoliyössä oltihin, kun vihdoin muistin mennä; hän saatellen viel' ovellaan puristi kättä iloissaan.
Vaan o! häll' ompi rakkaansa, Ja uskollinen kultansa, Mi ain' on hänen luonansa, Siis laulaa suruton. Mun täytyy yksin olla nyt, Ei mull' oo ystävää, Sit' usein oon mä miettinyt, Ja vielä mietin mä. Ah! poissa ompi rakkaani, Merelle kultain matkusti, Vaan kun rientää luokseni, Niin riemuitsen myös mä. Oi, Suomen lapsi!
Ken ei suurinta palvele, hävetköön!» Mut vihasta päällikkö punastui; Hän mereen syöksyi ja maihin ui; Mut toinenkin syöksee kohti rantaa Ja vahvoin käsin hänet maihin kantaa. Mut päällikkö katsovi häntä silmiin, Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin. »Häll' asett' ei ole, se hankkikaat», Hän laivaan huusi: »jos voiton sa saat, Voit sanoa, itse ett' annoin sulle Sen miekan, jok' oli surmaks mulle.»
Joutuen Meriones heti jousen tempasi hältä, nuoli jo ennestään varaeltuna häll' oli valmiiks; 871 eip' unohuttanut lausua myös lupausta hän, että hält' esikoisia vuonia sais satauhrin Apollo.
ENDRID. Tiedätten, Ett' uljas Ruotsalainen, Ingebjörn, Olavi Stiklastadissa kun kaatui, Sen miekan otti. Perinnöks se joutui Polvesta polveen. Viime jälkeisensä Mun kanssan' viime keisar'sodass' oli; Me leiriydyimme, jokainen Varjaagi Niin juur' kuin sanoit lepäs' aseissaan, Käs' miekassa pään päällä. Ruotsalainen Kun herää, häll' ei miekkaa olekaan. Se kauas kentälle on heitetty.
Sula-hangen mättähikössä, vieressään hepo kuollut, julmana, liikkumatonna mies oli pitkällään, verinaamaa kääntäen ilmaan. »Luontoa melkein karmi, ja pois ma jo väistyä aioin, vaan puku häll' oli oiva, ja myös siniröijy se loisti, pullon maksava kai, jos möitkin tuttavahintaan. Muiden saaliiks en toki jättää moista ma voinut, vaan minä, rientäin luo, ruman niskaan kiinni jo tartuin.
Mut koleata naurua kuuluvi tieltä, Ja aamulla mielipuoli löyttihin sieltä. Liitto 1902. Pihalla koirat haukkuu, Ja tanhualta mies Taloa kohti astuu, On vieras kukaties: Kumara häll' on selkä Ja raskas astunta, Olalla matkareppu Ja sauva kourassa. Ei, outo se ei ollut, Jo kaukaa tunnettiin Ja »hupsu=maisteriksi» Yleiseen mainittiin.
Häll' on kukkeus kaihovan nuoruuden, häll' on punaiset kynnet kuin taivahan rusko, häll' on pitkät ripset silmien ja lempeä, tyyni usko: Hänen sielunsa nukkuu Nirvanaan kuin kukkaset katoovat kirsikkapuista ja palaa kerran maailmaan eik' enää itseään muista. Hän oli vallaton nuori Pan, hän oli sukua suurta: hän olihan jumalten juurta ja hän eli kuin poika kuninkaan.
KILPI. Aatteleppas nyt Mun mustaa murhettain! Mä matkustin Hänt' etsimässä ; enkä löytänyt. Kun löysin sitte vihdoin viimeinkin Niin hän jo oli mennyt miehelle. Oi, tuota luulla oisi voinut ken! Häll' oli tytär, viikon vanha vain. Odottamattomasta tulostain
Hän korkeana nousi pimento-nurkassaan, mies kookas, vaikka köyry jo varsi vanhuuttaan. Ja muuttunut oli ukko kuin uuteen muotohon, soturiryhti uljas häll' olennossa on. Hän ruotulaisna muutoin nyt asui vanhoillaan, sodista muinaisista vain arvet saaliinaan; mont' aikaa suojaksensa vain mieron rannan ties, Alavudelle viimein jäi Röikön torppaan mies.