United States or Libya ? Vote for the TOP Country of the Week !
Muutoin Herra Kiesus! tästä leimahtaa ja läimähtää. Tuletko? AAPO. Minä tulen. Mutta vielä yksi sana. TUOMAS. Ei auttaisi nyt tässä tuhannenkaan sanaa. JUHANI. Ei vaikka jokaisella sanalla olisi tuhannen miekkaa. EERO. Ja jokaisella miekalla tuhannen terää. JUHANI. Tuhannen tulta-iskevää terää. Niin juuri; ei auttais sittenkään.
Tässäkin oli sotilas, mutta ilman kilpeä ja miekkaa, ja millaisessa taistelussa! Kuka uskalsi täällä enää puhua surusta? Ja kuitenkin, kenenkä luo voitiin niin turvallisesti mennä kuin hänen luoksensa! Muinaisten aikojen kansat sen kyllä tiesivät; sentähden he olivatkin tänne tuoneet muisto- ja voitonmerkkinsä.
Sitten aloitti suntio seuraavan salaperäisen luvun, jota niin monen ihmisiän kuluessa pidettiin varmana suojelijana sekä miekkaa että ruttoa vastaan, ja jonka voimaan moni sotamieskin vielä turvautui, kuolinhaava jo rinnassaan. Tätä loihto-lukua kuullessaan, niin arveli suntio, on tuo kalpea vieras varmaankin pakeneva, jos hän rutto-mies lienee..
En miekkaa käyttänyt, vaan sanoja, En voimaa käyttänyt, vaan viekkautta, Ja kas, ma sentään teidät kukistin! Ja vaikka sidotte mun rautoihin, Totuutta ette rautoihin te saa Ja vaikka oma syy mun langettaa, Myös teidät surmaan syöksee taivaan valta; Ja vaikka hengen viette herttualta, Te ette valoa voi hävittää. Niin meidät murskatkaa ja linnaa tää! Maailma kerran vaatii palkkiolle! Hoi!
»Vai niin!» sanoi vanhus. »Takaanpa, että osaisit paremmin vetää jousen vireeseen kuin kirjoittaa laskun, paremmin pitää miekkaa kädessä kuin kirjoituskynää vai mitä?» »Minä, hyvä herra», vastasi nuori skotlantilainen, »olen vuoristolainen ja siis, niinkuin sananparsi sanoo, samalla jousimies.
WILHELM. Isänsä Gebhard vaikka hänet vaati Rudolfin avioksi antaumaan, Hän sydämessään sentään Erlandille Ol' uskollinen. Mielessään hän sua Rakasti, linnass' synkässä kun hänen Vihattavansa seurass' olla täytyi. ERLAND. Ken on tuo outo, vaalas mies, mi kirkon Perältä puhuu? Ilmestys se onko? Hän pylvään lailla seisoo, vasten miekkaa Vakaasti nojaten. WILHELM. Ken?
Vai sitäkö te arvelitte, kaikki Skotlannin aatelismiehet, jotka käytitte minun apuani, että teidän ensimäiseksi oli perille pääseminen mutta minä ratsastin kuitenkin teidän ohitse! Nyt tahto tahtoa vastaan ja miekka miekkaa vastaan, nyt taisteluun vanhoilla rotkoteillä!
Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan: Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan, Ja soitto, ei ennen kuultu, sen kielistä nyt salamoi: Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi. Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis? Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?
Hän, ukkoparka, piti naisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti. Salassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa, missä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet yhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille. Kirje oli ollut tällainen: «Herra parooni!
Ja jokaisen tuolin takana seisoi aika vuorelaisjättiläinen, täydessä puvussa ja varustuksessa kotimaansa tavan mukaan, pitäen oikeassa kädessään paljasta miekkaa kärki alaspäin ja vasemmassa leimuavaa tulisoihtua. Suopetäjät, joista tulisoihdut olivat tehdyt, ovat hyvin tervaisia; siitä syystä niitä käytetään pilkottuina ja kuivattuina Skotlannin vuoristossa usein kynttiläin asemesta.