United States or Tajikistan ? Vote for the TOP Country of the Week !
On ulkoa ulapan laulu sen tunkenut sisähän nyt. Ne ulapat toistahan etsii, ne toistahan toivoelee ja läpi mun purteni laidan ne suukkoja suihkaelee. Ma päivät pumpussa seison, yöt valvon ja mittailen, ja tuskasta vavisten tutkin ma pohjia sydämen. Yhä vaan mun venhoni vaipuu, yhä nousevi sydämen yö Oi, kohta ne yöt jo yhteen yli purteni haudan lyö!
Mut sen lapset varkain käyvät yön kisaan kiehtovaan, kun ulapat hämärtäyvät, unen yöllisen hekkumaan. Yön laineet, ulapan lapset, kisan kilvalla karkeloi, kuun helmissä hohtaa hapset ja salainen soitto soi. Ne unten leikkihin, juhlaan veren voiman vuodattaa, yön unihin elonsa tuhlaa ja mereen raukeaa.
Oksattomat, lakkapäiset hongat pilvenkorkuiset vuoret harmaat, jäkäläiset, valjut vaarain rintehet syvät nielut vuoren alla, eessä aavat ulapat, synkät pilvet taivahalla, joista säihkyy salamat, yllä korkeudessa tuolla räsähdellen ajaa jyryllänsä ukkonen, pauhaa täällä, pauhaa tuolla, väsähdellen painuu sentään vihdoin läntehen.
Mutta kas maailman suurilla merillä ja maailman suurissa satamissa, siellä oli rahtia viljalti tarjona ja ulapat aina auki. Siellä sopi elämöidä vuoden vuotensa perästä, lennellä rannikolta rannikolle, kuljettaa rahtia ja laittaa voitot kotiin.
Ma muistan linnan valkean, veen luona, metsän saartaman ja vehmaan nurmikon. Sen rantaan läikkyi ulapat ja haahdet kullanhohtavat toi aarteit' auringon. Sen ympärillä suven maan ma muistan nuoren, riemukkaan, eloa sykkivän. Se iloks ihmismielen vain loi ilmi ihmeet unelmain ja hurmat elämän. Ma muistan armaan kaunoisen, kuin tuoksu tuoreen keväimen, kuin merten kimallus.
Nyt kulkeva ritari rauhaton, joka ulapat laski ja korvet kulki, ja elämän aatetta etsinyt on, koti valmis kun on, kuka tiensä nyt sulki sen luo, joka henkeä kalliimp' on hälle ja joka on aurinko etsijälle?
Taitavathan ne tieteelliset runoteoriiat nykyään olla sitä mieltä, että Kalevalan »ulapat aukeat» ja »saaret merelliset» eivät ole Laatokan ulapoita eikä sen saaria, mutta mielikuvituksella on omat teoriiansa ja kun minun mielikuvitukseni ei ole viitsinyt lähteä merta edemmä kalaan, niin on se aina sijoittanut runojen toiminnan Laatokan rannoille.
Muutamat ihailevat sitä silloin kuu aurinko kohoaa Puroveden takaa ja ulapat kimeltelevät ja koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta aamuruskossa. Toiset pitävät sen silloin ihanimpana kun kuu paistaa Pihlajaveteen ja harjun vastapuolinen sivu on synkässä varjossa. Sen voipi kuitenkin sanoa, että olkoonpa ilta tahi aamu, kesä-yö tahi auringonpaiste, maassamme ei löydy kauniimpata huvipaikkaa.
Kaakkuri, hallan ja härmän lintu, turhaa on kesää ja kevättä pyytää! Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu, ulapat on jäässä ja jään päällä lunta. Jäiden lintu, jäämeren lintu, jäätä ja lunta, jäätä ja unta! Kaakkuri, kaakkuri, kohtalon lintu, jääkentät kasvaa, jääneulat hohtaa. Kaakkuri, kaakkuri, kuoleman lintu, kerran ne neulat sydämen kohtaa. ONNELLISIN P
Enkä tiedä, mihin matka on päättyvä ja milloin, tuskin minnekään ja milloinkaan. Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elää, vuodesta vuoteen, aina tyydyttämätön, aina hivuttava, välistä jäytäväkin, se ainainen yksinäisyys, ystävän ikävä, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve. Sitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus ja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus.