United States or Mexico ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja koskena toivojen korkeimpain, valomyrskynä luomisen valtain, alas laski ne lampehen kimmeltävään kivin kallein, marmorikaltain, voi, silloin, voi, veri punainen yli purskui puhtaiden kaulain, kohos korkeuden vieraat siivilleen, pois läksivät laulua laulain: »Ies konsana kirpoa kansan ei, ei erkane orjuus maasta, min järvillä huuruu hurmeen yö, min mielissä sääli ei haasta, sen turhia templit on Vapauden, sen julmia juhlien hurmat, kun alttarin äärillä ähkyy vain veriteurahat, veljessurmat.»
Sua koskaan saavuta ei ajan vuo, sen hyrskyt hiljaisiksi hiljenevät, sen aallot edestäsi etenevät ja sulle, nukkuja, ne unes suo. Ne sulle uudet unhon yrtit tuo ja uudet unen hurmat hivelevät. Ja uudet kukat joka uusi kevät sun vuotehesi vilpoisaksi luo. Vain Panin huilu jostain kalliolta, vain hunajainen tuoksu Hymettolta ne sekaantuvat sinun unehes,
Niin kummat unten hurmat heräjävät. Tuolt' takaa kunnaan Panin soitto soi. Kuin onnenunta tuuli huminoi. Ja Psyyken jäsenet ne väräjävät, kun aamukaste niitä kostuttaapi. Nyt nuori Psyyke jotain aavistaapi: hän alastomuuttansa säikähtää, hän tuntee oudon odotuksen pelon, hän tuntee luomisriemun uuden elon, mi salaa sisässänsä läikähtää.
Meni kaikki, jota ma äsken yli itseni rakastin. Erojuhlaan muistot ma käsken ja teen In memoriam'in. Huh, saakelin löntys, mene helvettiin! Home kasvanut sulle on hyppysiin. Sun nyrkkisi nahka on naarmuton. Ja oudot sulle ne hurmat on kun kiveä kaksi lyö vastakkain ja säkene yöhön käy leimahtain. Ah säkene pienin ja lyhkäisin on kylliksi mulle tulenjuhlihin. Kivi kiveä vastaan! Tult' iskekää!
Mutta myöskin riemut, hurmat, joist' ei tähdet tietää voi: heill' on pakkokierto, mulla vapaus, jonka taisto toi. Oikeuden marttyyreille omistettu. Jos on suurta tehty missä, sit' on tehty sydämissä, kautta tarmon, kautta kunnon, hyvän kautta omantunnon; siell' on Suomen juuret meillä, jotka kestää elon teillä, kestää, vaikk' on vaara vakaa, kuuluu vuosisatain takaa.
Ma sammua tahdon kuin tähdenlento tien viitaten erämaan lampeen. Ah, en voi, en saata! Ma elämään tulin, nyt täytyy mun elon laine olla. Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta. Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini; riemua ei suo rattoisa seura, ei viini. Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät. Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Ma muistan linnan valkean, veen luona, metsän saartaman ja vehmaan nurmikon. Sen rantaan läikkyi ulapat ja haahdet kullanhohtavat toi aarteit' auringon. Sen ympärillä suven maan ma muistan nuoren, riemukkaan, eloa sykkivän. Se iloks ihmismielen vain loi ilmi ihmeet unelmain ja hurmat elämän. Ma muistan armaan kaunoisen, kuin tuoksu tuoreen keväimen, kuin merten kimallus.