United States or Denmark ? Vote for the TOP Country of the Week !


Dampbellista tuntui kuin olisi itseltään kaivannut jotakin, jota ei oikein itsekään tiennyt. Hän kyllä tiesi osaavansa esiintyä todellisena virkamiehenä, mutta sittenkin tuntui mielessä vaistomainen kaipuu ja jonkunmoinen tyhjyys.

Kerra orheisi rientävi henkeni kaipuu, mut tien kivet, kannot estävät jalkaa, mun ruumiini raueta alkaa.» »Mies mieletön, heitä jo tuumasi turha! Sun henkesi kaipuu on henkesi murha. Miks ennemmin et sinä alkanut matkaa? Nyt liian on myöhäistä jatkaa.» »Ah, painuva päivä, ma aamusta aloin, jo lapsena leimusin, nuorena paloin, mut tahtoni vielä ei tuhkaksi tulla, jos vielä on valkeutta sulla

Pian vuoteen suojihin jo armas vaipuu; Nyt, kaino Cynthia, viihdytä mun kaipuu! Min nähdä sait, oi josp' yön varjot vaan Ja mie sen kuulla saan! Jos taivas loistaa hänen silmistänsä, Jos kyyneltäin hän ristii käsiänsä, Ja lausuu taivaan kuultavia vaan, Hän on rukoilussaan.

Joutaa ajatella. Aliinalta kului kolme kuukautta voinvalmistuskoulussa hyvin hupaisesti. Ei tullut kertaakaan tällä ajalla kotona käydyksi, eikä Iidallekaan kirjoitetuksi. Vapaana kodin hiljaisuudesta, nuorten seurassa, ei entisten ystäväin kaipuu ollut erittäin suuri.

Mutta hänelle oli jäänyt jonkunmoinen rakkauden kaipuu. Hän tahtoi rakastaa, vaikka ei ollutkaan itse rakastettu. Hän halulla nautti taas tuota entisyyttä, muisteli noita äärettömän onnen suloisia kirkkaita aikoja, ja kaipauksen seassa tuntui jotakin kuin toivonsekaista. Hän ikävöi niitä paikkoja, joissa menneitten aikojen tapaukset liikkuivat, ne tuntuivat ikävöivän ja odottavan häntä.

Mutta kun nään sinut jälleen, silloin mun silmäni vettyy, taas käsi hyljätty kohoo, taas sydän pettynyt pettyy. Nään, miten sielusi sunkin kurkottaa mua kohti, kuulen kuin sydämesi nyyhkii, kerran mi toivoa tohti. Lasket sa leikkiä jälleen; taas käsi tarjottu vaipuu, muuta ei meillä kuin muistot, murhe ja toistemme kaipuu.

Se oli myöskin neuvoksettaren tointa, että tuo nuori tyttö joutui heidän matkueeseensa, hän nimittäin piti tarpeellisena muuttaa tämän suojattinsa uusiin oloihin, sillä nuo surulliset kotoiset olot: veljen kuolema ja siitä syntynyt kaipuu, olivat heikontaneet hänen terveyttään.

Takana vangin rautaristikkoin nyt nääntyy kristikunnan kaunein kukka vain vuoksi sulhon polon suuteloin, tuon lemmen, nuoren niinkuin poskes nukka, tään hurman, jonka huuliltas ma join; kuin puron poikki puiden latvat taipuu, niin meidät liitti rakkaus ja kaipuu.

Purje höltyy, tuulen-henk' on kuolla, Soutaen käy matka verkalleen, Ja niin kaukaa järven tuolla puolla Armaan niemi siintää töllineen. Pääsky, virkku siiveltäs, nyt riennä Lohdutellen luokse armahan! Istu olalleen ja murhe liennä, Hiljaa kuiskien sen korvahan: Tyttö, jos sua kultas kaipuu kalvoo, Kuule, näin sua hellä tervehtii: Huomenelta, jos vaan tuuli valvoo, Purrellaan hän luokses kuljeksii.

Sitten kietoi hän kätensä Ellin selän taa, poltti toisella sikariaan ja puhkesi taas tunteisiinsa: Oikein minulla oli ikävä siellä pitäjällä viimeiseltä ... alussa se aina menettelee, mutta lopulta tuli niin kova kaipuu, että lähdin yötä myöten ajamaan ... mutta kun tulin kotiin, niin olitte juuri lähteneet... Elli koetti vetäytyä hänestä erilleen.