United States or Ghana ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Minä tahdon olla korein kirkossa", lisäsi Marssu. "Minä tahdon ampua kaikki leivot ja oravat täältä metsästä", selitti Veeru. Kanto seisoi vaieten, niinkuin ennen, mutta jos Syyne olisi ollut saapuvilla, olisi hän huomannut, miten parta liikkui, ikäänkuin olisi häntä hieman naurattanut. Eihän se voinut puhua sellaisille, jotka eivät ymmärtäneet sitä. Nytkös Veeru suuttui.
Mutta lukemattomat rypyt hänen suunsa ympärillä näyttivät nyt tyhjiltä ja synkiltä, sillä se omituinen hymy, joka niissä tavallisesti väreili, oli kadonnut. Oli maaliskuu vuonna 1829, yksi vuoden kauneimpia päiviä. Lumi oli äskettäin sulanut, katukivet olivat kuivat, ilma lenseä, ja leivot lauloivat korkeudessa.
"Se on helppo", sanoi Avojalka, "lapsellisen helppo arvata, se on 'mieli' ja 'kieli'". Ja kun leivot taivas-alla rupesivat visertämään, alkoivat hekin laulaa arvoituslaulua, ja Johannes alkoi: "Koetapa, tyttöni, arvata tää, Jos sä sen arvaat, niin nain sinut mä: Lunta valkoisempi se on Vehreämpi ruohoa nurmikon. Synkempi synkintä syttäkin? Jos sä mun vaimoni olla suot Kyllä sen kohta arvaatkin".
Synkät mielet Ja luonto siunaten sua tervehtiipi! Soi kohta leivot, Pohjan satakielet, Ja ilmass' suihkaa pääsky, sirosiipi! Viel' äsken luonto uinui lumen alla, Jää-arkussansa järven aalto nukkui; Ja kylmät kuurot kulki taivahalla, Ja käki lapsill' etelän vain kukkui.
Ja leivot kaartaa taivon kantta seestä ja kunnahilla huljuu huomenkoi mi kimpoo kirkkahana lammen veestä ja rantapuiden lehvät purppuroi ja heittää heinän päille suuteloita ja kanssa kaisla-neitten karkeloi. Ja lehdot helkkää lempi-uuteloita ja onni oksapuilla visertää ja kuuset heijaa kulta-unelmoita.
Rintani lyö, rintani käy, taas sieltä jo kuohua kuulee. Hanget soi, hanget soi, jo loppuvi talven valta. Pyytehet pursuvi syömessäin taas vuosien roudan alta. Hanget soi, hanget soi, ne Suomehen kevättä soittaa. Toivo jo uus, usko jo uus läpi murheeni muistojen koittaa. Hanget soi, hanget soi, ne soittavat Pohjan häitä. Riemujen leivot lemmestäin jo laittavat laulunpäitä.
Kun kellon viimeiset sävelet olivat vaienneet, kun pellolla kaikki oli äänettä, ei yhtään ihmistä enää näkyvissä ja ainoastaan leivot riemuilivat korkealla ilmassa, silloin vieras istuihe tienvarrelle, katseli vielä kauan kylään päin, otti viimein muistikirjan esille ja taaskin katsahdellen ympärilleen kirjoitti siihen: "Kreikan ja Rooman kansat!
Nämäpä ne olivatkin ainoat pilvet Roosan mielessä, joka muuten oli niin valoisa ja kirkas kuin kevätaamu, jolloin leivot laulavat ja perhoset liitelevät kukkivilla niityillä ja lehtevien metsien sini-ilmoissa.
Kun ompi kesä-ilta, Ei liiku tuulikaan, Ja päivä taivahilta Jo luopi ruskoaan. Niin sääsket silloin entää Ja laulain tanssivat, He koittaa pilviin lentää, Kun leivot riemusat. Vaan päivän koitteessa, Ne tuuli hajottaa, Ja juuri riemutessa He maahan lankeaa. Mun lauluin! lentää saatte Myös pikkusääskinä, Vaan kohta kuihtukaatte, Kun kaikuu Väinölä.
"Tiedätkös mitä, Johannes", sanoi Amrei hieman matkaa päästyä, "ravintolan emäntä kun luuli minua jo sinun vaimoksesi" "Ja sehän sinä jo oletkin, ja siitä kysyn minä viisi, mitä kaikkia sanoisivatkaan siihen. Sinä taivas ja te leivot ja te puut ja te kedot ja vuoret! Katsokaapas tänne, tämä tässä on minun eukkoni! Ja kun hän muriskelee, on hän yhtä hyvä, kuin jos hän jotakin hyvää sanoisi.