United States or Bosnia and Herzegovina ? Vote for the TOP Country of the Week !
Joku tiesi, että Ville oli saanut nuo kengät jo syksyllä. Syksyllä? sanoi Ville puoleksi kysyvästi, puoleksi matkivasti poikaa. Syksyllä! vakuutti toinen. Etkö muista? Nuo kengät oli ensi kertaa sinulla, kun putosit Tirilän kaivoon. Sinä itkit, kun pelkäsit, mitä kotonasi sanotaan, kun uudet saappaasi kastuivat, ja mentiin Pyhtiselle niitä kuivaamaan.
Ja vihurin vallassa Pois lens' sen laiva; mutt' lasta hän Kohotti laineista, pyytäin Hänelle apuani. Sen näin mä ja laivaani Mä heidät nostin. Ja silloinhan Näin ensikerran Oihonnan, Sun silloin mereltä sain. Sä pien' olit, kuitenkin Vapaana, ehjänä vaarasta. Sä rosvon sylissä itkit Ja piilit povelle tuon.
Ethän sinäkään, jos oikein muistat, alussa minusta pitännyt; muistan vielä, kuinkas itkit ensikerran kuulutettaissa ja monta aikaa perään; vaan onhan kaikki hyvin käynyt! Tähän saakka olemme hyvässä sovussa eläneet, ja Jumalan avulla elämme tästäkin lähin." Kaisa ei vastannut mitään, vaan huokaisi syvästi, ja näytti melkein kuin olisi kyynele ollut poskillensa vierimäisillään.
Sinä olit saanut hänen viimeisen huokauksensa, hänessä olit kadottanut kaikki, mitä sinulla oli tässä maailmassa, tulevaisuutesi oli pimeä ja ilotoin, ja kuitenkin olit sinä nöyrä, lempeä, ystävällinen ja hyvä! Sinä itkit mutta lohduttaen sanoit ystäville, jotka kanssasi surivat: "uskokaa minua, ei tämä ole niin katkeraa!" Silloin ymmärsimme, että lohdutusta löytyy, jota ei tämä maailma anna.
"Luullakseni sinä itkit, kun istuit tuolla tunturilla." "Eipä minulla ole enemmän rohkeutta kuin tarvitsen, Thore," vastasi Olli ystävällisesti ja koetti vetäytyä pois hänen luotaan. "Tule tänne juomaan, niin se vahvistuu," sanoi Thore ja tarttui toisen käsivarteen. "Sitä paitsi minun kai täytyy maksaa sakkoa siitä että potkaisin lippaasi tunturia alas."
MIKKO. Istuit vuoteeni ääressä ja itkit etkä tahtonut jättää uskollista puhemiestäs. ESKO. Se vale ei auta meitä kauvas, ja toiseksi, tiedäthän lupaukseni pyhän, etten koskaan valheen kengillä kuljeskele. Totta puhukaamme ja olkaamme sitten valmiit ottamaan vastaan mitä annetaan. MIKKO. Ota sinä; minä en ole äitisi pampun alaa. ESKO. Et siis aio tulla kanssani kotia? MIKKO. En selkääni saamaan.
RACHEL. Eihän vahingoita välillä murheissaankin olla. VARRO. Miksi itkit? RACHEL. Ei yhtään vahingoita, että välillä itkeekin näin vallaton tyttö kuin minä. VARRO. Enkelin vallattomuus, enkelin! Canzio tulee kohta, ellei tänäpän niin huomenna. RACHEL. Vasta huomenna! No sitten hän tietäköön että lennän heti hänen tukkaansa ja sieppoilen kuin pieni vihainen haukka.
Sen verran olen toki perinyt sukuni katsantotapoja. Oli kumminkin aika, jolloin ajattelit toisin jolloin itse itkit ja valitit tuon onnettoman sukuvihan olemassaoloa. Silloin olin vielä nuori mutta nyt en enää ole. Ihmisten sanomisista en isosti välitä. Mutta niinkuin asiat silloin olivat, olisimme me raivanneet tiemme kaikkien jäämuurien läpi, jotka sydämiä erottavat.
Kysytteli, lausutteli, itse virkki, noin nimesi: "Mitä itkit, Väinämöinen, uikutit, uvantolainen, tuolla paikalla pahalla, rannalla meryttä vasten?" Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani! Kauan oon meriä uinut, lapioinnut lainehia noilla väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa.
Oi armas eno, joka minua orpoa rakastit jo ennenkuin edes tunsit minussa sisaresi Valkokukan veren, sinä, joka niin hellästi itkit minua kantaissasi minua käsivarsillasi airottomaan ja purjeettomaan purteen, armas eno, miksi et jo ensimäisenä päivänä ajanut luotasi harhailevaa lasta, joka oli saapunut pettääkseen sinut! Voi, mihin ajatukseni minut johtavatkaan? Isolde on puolisosi ja minä poikasi.