United States or New Caledonia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Miks huokuvi paasi, sen kiireellä onni uinuiko päivällä untansa? Se onnesta välkkyvi vihreenä vielä povella ruskean jyrkänteen. Eloni päivä! Jo iltasi joutuu! Jo hehkuvi silmäsi sammuen verkkaan, jo vyöryvi kasteesi kyynelhelmet, jo lipuvi valkeita meriä hiljaa sun lempesi purppurahehku, sun autuutes viipyvä, viimeinen... Joudu, kirkkaus kultainen! Sa kuoleman salaisin, suloisin tunne!
Kysytteli, lausutteli, itse virkki, noin nimesi: "Mitä itkit, Väinämöinen, uikutit, uvantolainen, tuolla paikalla pahalla, rannalla meryttä vasten?" Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani! Kauan oon meriä uinut, lapioinnut lainehia noilla väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa.
Ja yht'äkkiä tulee minulle pelko matkustaa täältä pois niin pitkäksi aikaa sinne jonnekin horisontin alle, toiselle puolelle kaukaisia meriä. Välistä minun ei tee mieleni ollenkaan pois Suomesta, minä sanon kerran. Vaan eihän hän huomaa äänestäni mitään eikä näe silmistäni. Hän tervehtii tuonne suihkulähteen luo erästä ohikulkevaa pitkää, kaunista ylioppilasta.
Kyselin häneltä prikistä, jonka hän selitti olevan parhaimman aluksen, mikä koskaan on meriä kyntänyt, ja kapteeni Hoseasonista, jota ylistellessään hän oli yhtä suurisanainen. Tätä kaikkea oli tuo laivapoika raukka oppinut ihailemaan jonakin merimiehen ja miehekkyyden esikuvana.
Hän oli kalastaja, joka oli menettänyt venheensä ja sitten joutunut aavoja meriä purjehtimaan. On jo vierähtänyt vuosia siitä, mutta häntä en ole unhottanut. Hänen vaimonsa, joka hänen sanansa mukaan oli »nuori häneen itseensä verraten», odotti turhaan miehensä palaavan. Ei koskaan saa hän enää laittaa aamuisin vaimolleen tulta takkaan eikä koskaan saa hän kannella lastaan vaimonsa sairastaessa.
Sitä vastaan on yhtä surkeaa kuin naurattavaa kuulla Wäinämöisen voivotuksia Pohjolan rannalla: »Onpa syytä itkeäni, Vaivoja valittoani; Kauan oon meriä uinut, Lapioinut lainehia. Tuota itken tuon ikäni, Kun ma uin omilta mailta Näille ouoille oville; Kaikki täällä puut purevi, Kaikki havut hakkoavi, Joka koivu koikkoavi, Joka leppä leikkoavi; Yks on tuuli tuttuani, Päivä ennen nähtyäni».
Mitä ennen olin, varjoks' muuttui Toivon kirkkaus vaaleni. Woitot voitetut sekä voitettavat, Kaikk' ol' tyhjää rinnalla onnen sen. Kevät-tuulet purjeitani veivät Pitkin aavoja meriä Päiväkirkkaat, kuohuvat aallot nosti Autuuteni jumalten kotihin. Silloin murhe joutui. Iltamalla Perää pidin ja uneksin; Rinnallain Oihonna valvoi yksin, Taivon tähti katsellen meihin loi.
Yö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaa taivaita, maita ja meriä, joita tuhannet tuulet pilvihin nostaa, kuiluihin viskaa. Yö näkevi mykkä ja helmaansa peittää. Sankarit sotii, sankarit sotii, tuskat tuimimmat rintoja polttaa, sydämiä leikkaa. Kuiluihin syöksyvät sadat ja kaatuu, kuiluista nousevat tuhannet taasen, nousevat, sotivat, häipyvät yöhön, mi mykkänä lepää.
Sen sijaan tapaamme uuraita ihmisiä erämaita ojittamassa, kaupunkeja ja kyliä rakentamassa, maita viljelemässä ja meriä laivastoilla kyntämässä, sekä valistusta ja varallisuutta hävitettyihin seutuihin levittämässä.
Maita ja meriä on hän matkustellut, paljon lukenut, paljon oppinut, mutta kun hän tahtoo unohtaa, niin unohtaa hän kaikki, ja muistaa yksin minua. Niin, hän muistaa vain minua. KERTTU: Kenestä sinä puhut? ALLI: Hänestä, josta minä uneksin. KERTTU: Ja oletko ehkä jo hänet löytänyt? ALLI: Kuule, nyt Maiju varmaankin suuttuu, ellen minä heti mene syömään aamiaista. Päästä minut! KERTTU: Mene.